Muokattu 15.11.2018 alkuperäiskansan käsitteen osalta.
Kaikista vähiten haluan asettaa paineita kenellekään omasta liikkumisestaan. Eniten haluan innostaa liikkumaan ja pitämään huolta itsestään. Minua kiehtoo se, mihin ihmiskeho pystyy. Oma kehoni on tuottanut kolme jälkeläistä. Se pystyy paljon muuhunkin. Suurimpana liikunnallisena saavutuksenani pidän kaksi ja puoli vuotta sitten juoksemaani maratonia.
Viime viikolla osallistuin vieraana Team Rynkeby – God Morgon Espoon tiimin sisäpyöräilyharjoituksiin. Harjoitukset on aloitettava, sillä tiimin jäsenet pyöräilevät ensi kesänä Pariisiin. Vaikutuin, kun seurasin keltaisen tiimin harjoituksia. Tarvitaan päättäväisyyttä ja pitkäjänteistä harjoittelua, että kukin on valmis pyöräilemään 200 kilometrin päiväetappeja yhteensä 1 200 kilometriä.
Minä pyöräilin viime kesälomalla Länsi-Suomessa Porista Merikarvialle noin 61 kilometriä. Tähän asti olen kulkenut matkan aina autolla. Tuntui jännältä, että noin vain lihasvoimin kuljin matkan. Aikaa kului tasan kaksi ja puoli tuntia.
Jos ajattelen omaa juoksu- ja muuta harjoitteluani, sutjakka vartalo syntyy sen sivutuotteena. Se on seuraus – ei syy treeniin. Haluan saada lisää voimaa ja kestävyyttä, jotta pystyn saavuttamaan yhä parempia tuloksia. Ne ovat saavutuksia, joita ei voi ottaa pois.
Kerron mielelläni saavutuksistani, kuten pimeässä tai vesisateessa juostuista lenkeistä tai kädet tärisemään saavista voimaharjoituksista. Valikoidut välähdykset elämästäni voivat saada jotkut ajattelemaan, että olen aina yhtä reipas ja jaksavainen.
Omasta näkökulmasta se on illuusio. Kun kertoo vain tehdyt treenit, eikä niitä kertoja, kun jää kotiin, syntyy harha. Toki kerron, kun olen sairas tai olen saanut jonkun muun vamman. Silloin postaukset ovat sen selittelyä, miksi en treenaa.
Moni varmasti ymmärtää sen, että en elä täydellistä elämää. Elän sellaista elämää, jollaiseksi sen teen. Liikkumalla teen siitä parempaa, en täydellistä.
Jokainen voi parantaa elämänlaatuaan edes hieman. Se, että valittaisin ja ruikuttaisin postauksissani, tuskin tekisi kenenkään elämästä parempaa. Painolastin purkaminen ei auttaisi edes minua. Älä ruoki väärää sutta, kuten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan tarussa sanotaan. Ruoki sisälläsi olevaa ilon ja myötätunnon sutta, älä vihan ja kateuden sutta.
Lähes kahden kuukauden juoksutauon jälkeen on taas ollut ihanaa saada jakaa endorfiininhuuruisia kuvia seuraajilleni. Tiedän tunteen, kun hyvänolon hormonit ottavat vallan. Se on kuin nousuhumala, joka tekee taikojaan aivojen sykkyräisillä pinnoilla.
Huonoja päiviä ja fiiliksiä mahtuu omaan elämääni. Se on kuitenkin epätäydellisen oikeaa elämää.
Some-elämän ulkopuolelle jää jotain hyvinkin täydellistä: puolisoni ja kolme lastani. Se on tekemäni rajaus ja lasten toive. He eivät halua, että juurikaan mainitsen heitä blogissani saati että julkaisisin heistä kuvia. Tämänkin postauksen kuvista on rajattu lapset pois. Mieheni ei ole innokas somettaja. Hän seisoi kameran takana, kun nämä kuvat otettiin.
LENKILLÄ 