Juoksin perjantaiaamuna töihin. Lumisade oli alkanut yöllä, eikä kaikkia teitä ollut vielä aurattu. Selässäni oli juoksureppu ja repun sisällä tietokone, toimistovaatteet ja kirja. En koskaan juokse 13 kilometrin työmatkaa kahdesti päivässä, vaan kuljen toiseen suuntaan julkisilla kulkuvälineillä. Siksi olin pakannut mukaan myös lukemista. Menomatkalla kuuntelin musiikkia.
13 kilometrin työmatkaan kului 1:23 tuntia. Se on enemmän kuin VR edes tällaisina lumisina aamuina saa kulumaan työmatkaani. Pyörä on nopein keino päästä töihin ja julkiset kulkuvälineet tulevat hyvänä kakkosena. Kulkiessani kotoa töihin on vaihdettava bussista junaan ja vielä kerran junasta metroon tai käveltävä työpaikalle. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkaan kuluu ainakin 45 minuuttia.
Lähdin juoksemaan lumisateiseen aamuun ja epäilin muutaman kerran mielenterveyttäni. 13 kilometriä edessä. Alussa matka tuntui pitkältä. Etapin toinen pää olisi Helsingissä ja minä vasta täällä juoksentelin pitkin aamuun heräävän Espoon katuja. Joulun aikaan kuuntelin äänikirjana Karo Hämäläisen loistavan teoksen ”Miksi juoksen”. Kirjassa hän totesi jotenkin siihen tapaan, että ”päällä näitä juostaan”. Aloin pohtia.
Kilometri kerrallaan. Niin se matka etenee. KehäI:n päällä juostessa ranteessa värisi sen merkiksi, että olin juossut jo kaksi kilometriä. Turuntiellä kolmannen kerran. Pilkoin kilometrit vieläkin pienemmiksi osiksi. Ylämäissä teki mieli laahustaa, mutta otin ylvään ylämäkijuoksun asennon: selkä suoraksi, katse mäen päälle, polvea ylös ja käsillä vauhtia. Jaksan kyllä, kunhan en anna itseni luovuttaa.
Työmatkajuoksut ovat peruskestävyysharjoittelua, kuten tämän kertainen juoksu 6:25 min/km keskivauhdilla. Perjantaiseen juoksuun toi lisähaastetta selässä painanut reppu ja talvinen juoksusää. Minulla oli jalassa Salomon Speedspike -nastalenkkarit, jotka eivät ole olleet kovin mieluisat. Ne ovat kovat, vaikka uusin Juoksija-lehti väittää, että niissä olisi runsaasti vaimennusta. Minulla ne saavat aikaan vain säären alaosan kolotusta ja pohjejumeja. Aion palauttaa ne kauppaan ja vaihtaa toisiin.
Onneksi en ollut liioitellut vaatetuksen kanssa, vaan jätin yhden t-paidan pois takin alta ja vaihdoin ohuemmat hanskat. Se kannatti. Ilma oli juuri ja juuri miinuksen puolella, vaikka edellisenä päivänä oli ollut lähes 10 asteen pakkanen. Tutut ja tuntemattomat olivat postanneet someen pakkaskuvia. Ratsastusta harrastava ystäväni oli kuvannut hevosen huurteiset turpakarvat.
Talvijuoksussa suosin kerrospukeutumista. Jalassa minulla oli Lidlin talvijuoksutrikoot, joiden alle ei tarvinnut laittaa aluskerrastoa. Jalassa oli villasekoitteiset sukat ja itse tekemäni säärystimet. Kesätakin alle laitoin vain yhden hieman paksumman pitkähihaisen paidan. Koville pakkasille pukeudun paksumpiin vaatteisiin, mutta pienessä pakkasessa pärjää yllättävän ohuella varustuksella.
Juoksu on tuntunut kevyemmältäkin. Reitillä olevia muutamia isompia mäkiä ylöspäin puuskuttaessani mietin, että peruskestävyysalueella ei pitäisi hengästyä. Pohdin, milloin olisin valmis juoksemaan toisen maratonini. Ensimmäisen juoksin keväällä 2016. Toisen maratonin esteenä ovat olleet milloin keuhkokuume ja milloin rasitusvamma. Nyt tuntuu, että kunto on kaukana maratonkunnosta.
Jokainen askel on askel lähemmäs päämäärää. Aivan kuten juoksin aamuisen työmatkan kilometri kerrallaan ja pääsin perille, jokainen juostu lenkki vie lähemmäs tavoitetta. Jopa perjantaiaamun rämpiminen lumessa ja pimeydessä. Olin hyvin levännyt ja syönyt – perjantain juoksu oli itse asiassa koko vuoden ensimmäinen treeni. Se, että juoksu paikoin tuntui tahmealta, oli vain omassa päässäni. Jaksoin laittaa seuraavan vaihteen silmään jopa ylämäissä, vaikka ääni pään sisällä kehotti kävelemään.
Pikavoittoja tarjoavat vain uhkapelit, joiden kimmeltävä maailma on kaukana juoksusta. Talvella kimmeltävät korkeintaan huuruiset naamakarvat pakkasessa juostun lenkin jälkeen. Juoksu on raakaa työtä päämäärän saavuttamiseksi. Kehitys on niin hidasta, että on vain uskottava siihen, että työ tuottaa tulosta. Ja maltettava levätä välillä. Kunto kasvaa levätessä. Palkinnon saa pokata maaliviivan jälkeen, kun toimitsija pujottaa osallistujamitalin kaulaan. Suurin palkinto on kuitenkin tyytyväisyys itseen, kun aherrus palkitaan.
”Missä olisit, jos olisit aloittanut vuosi sitten?”, kysyi eräs uudenvuodenlupauksille naureskellut aforismi. Totta toinen puoli. Mitä jos olisit useammin tehnyt vatsalihasliikkeitä TV:tä katsoessa ja jättänyt irtokarkit vähemmälle? Erottuisivatko vatsapalat? No mutta hei! Nyt voi aloittaa ja uskoa siihen, että säännöllinen tekeminen saa aikaan tuloksia. Vuoden päästä olet jo pitkällä.
LENKILLÄ 