Mikä minä olen muita neuvomaan

Kannustamisen ja neuvomisen välillä on suuri ero. Ensimmäistä teen blogissani mielelläni – jälkimmäistä vastentahtoisesti. Syy on se, että en halua neuvoa muita asioissa, joissa en ole asiantuntija. Tajuan myös, että minulla on vastuu sanomisistani.

Toiset ihmiset ovat herkempiä ympäristöstä tuleville viesteille ja oman kehonsa signaaleille. Toiset taas ovat päämäärätietoisia oman tiensä kulkijoita, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä joku blogin kirjoittaja lämpimikseen hölisee.

Ennen joulua laitoin Instagramiin kuvan perunapussista ja kerroin tekeväni perunamuusia. Sain viestin, jossa kysyttiin, mitä perunalajikkeita käytän ruoanlaitossa. En ole mestarikokki, mutta osasin neuvoa kysyjää. Huomasin, että joku oikeasti katsoo ja kuuntelee, mitä teen.

Toisen kerran havahduin, kun eräs lähipiiriini henkilö sai paniikkikohtauksen oireita, kun olin opastanut hänelle palleahengitystä. Kerroin hengitystekniikasta myös blogin tässä postauksessa. Hengitys on automaattista, kunnes sitä alkaa ajatella. Jos ajattelee liikaa, ei pian enää tiedä, miten hengittää. Saattaa joutua pienoiseen paniikkiin.

Joululomalla kuuntelin Karo Hämäläisen kirjan Miksi juoksen. Hämäläinen kertoo siinä anoreksiasta, johon sairastui parikymppisenä. Se on yksi kirjan sivujuonteista, mutta haastatteluissa ja arvosteluissa nostettu isoon osaan. Etenkin se, mistä anoreksia alkoi ja sai kimmokkeen.

Hämäläinen muistelee, miten luki lapsuudenkodissaan MeNaiset-lehden kesänumeroa. Lehden artikkelissa sanottiin, että leipä lihottaa. Huomautus oli riittävä kimmoke siihen, että nuori mies alkoi rajoittaa syömistään ja sairastui. Eihän se tietenkään lehden tai jutun kirjoittaneen toimittajan syytä ollut. Tämä olkoon kuitenkin yksi esimerkki siitä, että toiset ovat alttiimpia vaikutteille kuin toiset. Ainakin silloin, kun eivät vielä ole aivan selvillä siitä, keitä ja millaisia ovat.

Kolmen lapsen äitinä olen erittäin tarkka siitä, mitä kotona lasten kuullen puhun. Haluan korostaa liikunnan merkitystä yleisen hyvinvoinnin ja vaikkapa unenlaadun suhteen. Se ei ole keino parantaa ulkonäköä, vaikka tepsii siihenkin. Jos joku lapsista valittaa, että uni ei tule, määrään lääkkeeksi vähemmän älylaitteiden käyttöä ja enemmän ulkona juoksemista. Tätä neuvoa voin hyvällä omallatunnolla jakaa myös muille.

Myönnän, että tässä jokin aika sitten vilkaisu peiliin kylpylän saunaosastolla ei saanut aikaan wow-efektiä. Muhkuraa siellä ja täällä. Eräs vanhempi sukulaiseni sanoo, että hänessä on ”maannousemaa”. Se on toinen nimitys sille, kun puu lahoaa tyvestä. Asiat eivät ole kohdallani niin huonosti, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ei tässä enää nuorruta.

Mutta siitä viis. Talsin 8-vuotiaan poikani perässä kylpylän hyppytasanteelle ja molskahdin kolmesta metristä alas. Altaassa asettelin bikinit takaisin muhkuroiden päälle ja nousin ylös. Hiuksistani irronnut ponnari leijaili kohti neljä metriä syvää altaan pohjaa. Lasten kanssa touhutessa pitää unohtaa se, miltä näyttää. Tai ainakin on pidettävä suunsa kiinni, vaikka oma ulkonäkö itseä mietityttääkin.

Lapset ovat varsinaisia sieniä imemään aikuisten asenteita itseensä. Millaista esimerkkiä näytän, jos kylpyläkäynnin suurin merkitys on siinä, miltä näyttää? Oman ulkonäköni ruotimisen lisäksi pyrin olemaan kommentoimatta lasten ulkonäköä tai heidän kuullen muiden ihmisten olemusta.

Missä asioissa sitten uskallan neuvoa blogissani? Ainakin niissä, jotka olen itse tehnyt väärin ja saanut oppia kantapään kautta. Silloin voin sanoa, ”Älkää tehkö kuten minä teen, vaan tehkää kuten sanon”. Voin kertoa pieleen menneistä kenkävalinnoista tai huonosti suunnitellusta harjoittelusta. Kaikkien ei ole pakko lyödä päätään seinään – voin tehdä sen lukijoiden puolesta.

Voin myös neuvoa asioissa, jotka on moneen kertaan todeksi todettu. Esimerkiksi lämmittely ennen vauhtikestävyystreeniä. Peruskunnon kasvattaminen ja sen tärkeys. Riittävä lepo. Ne ovat asioita, joiden takana olen valmis seisomaan. Purkista otettaviin ihmepillereihin tai muihin poppakonsteihin, jotka lupaavat liian helposti liian hyvää ja paljon, suhtaudun varauksella.

Kun valmistauduin ensimmäiselle maratonilleni, olin todella tiedonjanoinen. Luin netistä lähes kaiken asiaan liittyvän. Jo tuolloin – keväällä 2016 – pohdin, että joskus perustan oman blogin ja kerron juoksukokemuksistani. Koin muiden omakohtaiset kokemukset hyödyllisinä ja erittäin mielenkiintoisina. Edelleen tykkään lukea muiden juoksublogeja.

Tuolta ajalta mieleen on jäänyt yksi kullanarvoinen vinkki: ei haittaa, vaikka kisaa edeltävänä yönä ei nukkuisi silmällistäkään. Ihminen jaksaa silti juosta. Oli se totta tai ei, pelkkä usko siihen, että vähiin jääneet yöunet eivät haittaa, on luonut uskoa. Joskus on nimittäin käynyt niin, että jännityksissäni en ole saanut kunnolla nukuttua juoksutapahtumaa edeltävänä yönä.

Ihmiskeho on monimutkainen koneisto. Jos yhden ihmisen kokemuksista tekee kaikkia koskevia yleistyksiä, ollaan todella heikoilla jäillä ja kaltevalla pinnalla. Google se vasta paha tohtori onkin. Parempi mennä oikealle tohtorille, vaikka häneltä ei ehkä saa hienonkuuloista diagnoosia.

Voisin kutsua itseäni kokemusasiantuntijaksi, jolla on kokemustietoa. Tiedän, millaista on kuntoutua keuhkokuumeen tai rasitusvamman jälkeen takaisin juoksukuntoon. Tiedän, miten sain vauhtia juoksuuni niin, että alitin 50 minuuttia kymmenellä kilometrillä. Olen keksinyt keinoja yhdistää liikunta, työssäkäynti ja perhe. Tällaisista asioista voin kertoa kokemuksiani. Silti huomaan edelleen pohtivani: mikä minä olen muita neuvomaan?