Olen muutaman ihmisen kanssa viime aikoina pohtinut sitä, miksi aika tuntuu aina vain kuluvan nopeammin. On joulu ja juhannus. Juhannus ja joulu. Hyvä, että ehdin pestä punaisen joulupöytäliinan ennen kesää. No, se taitaa olla vain merkki laiskasta luonteestani.
On etsitty tieteellisiä selityksiä, miksi ajan kuluminen kiihtyy, kun tulee ikää lisää. Oma kokemukseni on, että päivät ovat niin täynnä tekemistä, että viikossa tuntuu olevan maanantai ja perjantai ja jotan siinä välillä. Ei sentään tiistain ja sunnuntain välisiä öitä, joista Roope Salminen laulaa.
Aika menee nopeasti, koska päivissä ei juuri ole toimettomia hetkiä. Aina on kiire seuraavaan asiaan. Aamulla töihin, töistä kotiin, ruoka, harrastukset, seuraavaan päivään valmistautuminen. Vuorokauteen voisi hyvin lisätä yhden tunnin. Toisaalta tämä sopii minulle: en viihdy toimettomana ja olen hieman malttamaton.
Kolme raskautta opettivat odottamaan. Ne olivat siihenastisen elämäni pisimpiä projekteja. Gradun tekeminen saattoi kestää pidempään. Pidin gradun kirjoittamisesta kuukauden kesäloman. Sitä ei raskaana ollessa voinut tehdä.
Kasvavalla vauvalla vatsassa oli oma aikataulunsa, enkä voinut muuta kuin odottaa, että tuli valmista. Ensimmäistä lasta odotin vielä pari viikkoa yliajalla. Toinen syntyi tasan laskettuna aikana ja kolmas oli niin vauhdikas jo syntyessään, että tuli etuajassa. Kolmannen lapsen laskettu aika oli tapaninpäivänä, mutta pääsin nyytin kanssa jouluksi kotiin.
Iän myötä kärsivällisyys lisääntyy. Ei edes tarvitse olla kovin malttamaton: kun päivät, viikot ja kuukaudet vilisevät silmissä, tulee odotettu päivä nopeasti. Toista se oli lapsena, kun yli kahden kuukauden kesäloma tuntui ikuisuudelta. Nykyään lasten kesäloma tuntuu pitkältä, kun oman neljän viikon ja koululaisten kymmenen viikon loman välillä on pientä epäsuhtaa.
Juoksu on toinen asia, joka on viime vuosina opettanut kärsivällisyyttä. Pikavoittoja ei ole tarjolla, joten harjoittelun on oltava pitkäjänteistä. Nyt tavoitteeni on, että saan harjoitella talven terveenä ja kevätpuolella alkaa lisätä harjoittelumääriä kohti toukokuun Helsinki City Running Daytä.
Harjoitteluohjelmassani on tällä hetkellä salikäyntejä ja mäkivetoja peruskestävyyslenkkien ohella. Salilla ei yleensä tule edes kova hiki, ellei sitten intoudu tekemään kahden liikkeen pattereita. Yhdistän välillä esimerkiksi punnerrukset ja askelkyykyt ja vaihdan liikkeestä toiseen ilman taukoja. Siinä syke nousee.
Salilla käymisestä ei tule samanlaista oloa kuin juoksulenkistä. Siitä huolimatta on uskottava, että lihakset vahvistuvat kerta kerralta. En tavoittele timmiä kroppaa ulkonäön vuoksi, vaan siksi, että lonkat pysyisivät paikoillaan ja ryhti kunnossa. Iän karttuessa liikunta on aina vain enemmän oman hyvinvoinnin vaalimista.
Elämä opettaa ja aika parantaa. Tämän sain kokea viime vuonna, kun lonkan rasitusvamma pakotti kahden kuukauden juoksutauolle. Opin taas jotain kärsivällisyydestä. Lopulta uskoin, että aika parantaa.
Rasitusvamman kanssa olin jälleen tilanteessa, jossa päätäntävalta oli jollain muulla kuin itselläni. Saatoin tehdä lihaksia vahvistavia liikkeitä ja siten edesauttaa parantumista, mutta enimmäkseen oli vain odotettava.
Sitten kun oli aika päästää irti rasitusvammasta, en meinannut kyetä tekemään sitä. Kirjoitin kokonaisen postauksen asiasta. Se oli testamentti, jäähyväiset ja napanuoran katkaisu. Oli aika mennä eteenpäin ja unohtaa mennyt.
Lue lisää: Rasitusvamman vanki
Asioiden edelle meneminen ja joko hyvien tai huonojen tulevaisuuden näkymien maalailu mielessä on yksi huono tapani. Onneksi olen pääsemässä tavasta hyvää vauhtia pois. Kuuluisa hetkestä nauttiminen ja hetkessä eläminen on vaikeaa, mutta sitäkin antoisampaa. Tutustuminen mindfulnessiin on osaltaan auttanut.
Etenkin hyviä tulevaisuuden visioita – haaveita ja unelmia – on hyvä olla. Olin jokin aika sitten kuuntelemassa Karita Tykkää, joka on kirjoittanut kirjan ”Hyvä elämä”. Sain kirjan itselleni ja kirjoitan siitä enemmän, kunhan ehdin tämän kaiken kiireen keskellä lukea sen.
Karita Tykkä sanoi esitelmässään, että tarinansa voi muuttaa. Voi alkaa kertoa erilaista tarinaa itsestään kuin on tähän asti tehnyt. Se koskee sekä jo kuljettua matkaa että tulevaa. Sitä kannattaa jokaisen miettiä, ovatko uskomukset itsestään tosia: ovatko ne jo aikansa eläneitä ja onko aika kulkea eteenpäin?
Myös tulevaisuudelle voi hahmotella omaa tarinaansa. Haaveilu on mukavaa, eivätkä kaikki haaveet todellakaan toteudu. Silti saattaa alkaa toteuttaa elämäänsä huomaamattaan siihen suuntaan, jollaiseksi sen toivoo tulevan. Vasta jälkeenpäin on helpompi hahmottaa kuljettu polku jatkumona, vaikka eteneminen ei ole ollut suoraviivaista pisteestä toiseen.
Jotta ei olisi paljon puhetta tyhjästä, painoin tänään ilmoittaudu-nappia Helsinki City Running Dayn sivuilla. Siellä oli muutama muukin käynyt ennen minua, sillä päivän eri juoksutapahtumiin oli jo yli 5 000 ilmoittautunutta. Oma valintani on Helsinki City Marathon,* joka juostaan 16.5.2020 jo 40. kerran.
Tiedän, että itselläni on paljon pelissä ja yhden kortin varassa, kun nyt jo tähtäimessä on yksi toukokuinen päivä ja silloin juostava maraton. Realistina mietin, että mitä jos olen juuri sinä päivänä kipeänä? Se on kuitekin huono ajattelumalli. Parempi kulkea myönteisellä mielellä eteenpäin ja katsoa kortit myöhemmin. Elämä tuo eteen mitä tuo, mutta turha sitä on etukäteen liikaa pohtia. Aika näyttää.
*Osallistuminen Helsinki City Marathonille saatu blogin kautta.
LENKILLÄ 