juoksu

Älä nyt itseäsi riko

Juoksuharrastus on minut kerran jo rikkonut. Viime vuonna lonkka ylirasittui ja jouduin niin sanotusti telakalle. Siellä oli tylsää. Lonkkavaivat kestävät parantua pitkään, varoitteli lääkäri. Pahin mahdollinen vamma, kauhisteli eräs juoksuvalmentaja jälkeenpäin.

Telakalta livuin takaisin rakastamani harrastuksen pariin. Lonkkakipu hellitti ja tällä hetkellä pystyn jo treenaamaan täysipainoisesti. Eilen juoksin vauhtitreeneissä kymmenen sadan metrin vetoa ja kaksitoista 200 metrin vetoa. Miten ihanalta tuntuukaan terve väsymys lihaksissa!

Vähemmällä harjoittelulla riski saada rasitusvamma vähenisi. Toisaalta saattaisin saada tukun lisää muita ongelmia. Liikuntaharrastus pitää mielen virkeänä, painon kurissa ja takaa hyvät yöunet. Rapatessa roiskuu ja välillä jomottaa, mutta koen silti, että olen voiton puolella.

valokuvaus kallo pori majakkasaari
Kuva: Marika Sandberg

Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  (huom. artikkeli vain tilaajille), jossa oli haastateltu asiantuntijaa sykkeestä ja sykerajoista. Olin jutun ”kokemusasiantuntija”, sillä olen vasta viime aikoina alkanut kiinnittää huomiota siihen, millä sykkeillä juoksen lenkkini.

Artikkeli oli aikaisemmin julkaistu Sport-lehdessä. Haastattelu oli tehty jo viime keväänä ennen Helsinki City Marathonia. Kuvat olivat jutusta, joka minusta tehtiin kaksi vuotta sitten Gloria-lehteen. Siinäkin oli kyse juoksusta ja tarkemmin ottaen työmatkajuoksusta. Edellisessä numerossa Juhani ”Tami” Tamminen oli esitellyt työmatkajuhtansa eli Volvonsa – minä esittelin nastalenkkarit ja juoksurepun.

Kun juttu viime viikolla ilmestyi Helsingin Sanomien nettisivuilla, tuli siitä pian päivän luetuin artikkeli. Nyt nekin työkaverit, jotka eivät olleet tienneet juoksuharrastuksestani, tiesivät. Moni kommentoi, että oli lukenut haastatteluni ja ilahduttavan moni halusi kuulla lisää.

juoksja telakalla
Kuva: Marika Sandberg

Sykkeiden perusteella harjoittelusta voisi kirjoittaa oman postauksensa. Pääsanoma oli, että moni juoksee liian korkeilla sykkeillä. Olen kehittynyt parhaiten, kun valmentajani Iran minulle laatiman ohjelman mukaisesti olen tehnyt suurimman osan harjoituksista peruskestävyyssykkeillä.

Seison edelleen sanojeni takana. Tämän postauksen kirjoittamiseen minut innoitti myöhemmin tällä viikolla Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli (huom. artikkeli vain tilaajille). Se koski sitä, miten liika kestävyystreeni väsyttää jopa aivot. Äärimmäisessä tapauksessa näin varmasti onkin, mutta siitä huolimatta kannattaa mieluummin liikkua kuin jäädä paikoilleen väsymisen pelossa.

Salitreenistä voi saada arat vatsalihakset ja hyppelystä kipeät pakarat. Se ei ole vaarallista. Lihaksiin tulee pieniä vaurioita, joita elimistö korjaa ja tulee siten entistä vahvemmaksi. Se vasta vaarallista on, jos ei tunnista, miltä harjoituksen jälkeen pitää tuntua. Hengästyminen ja hikoileminen eivät ole terveelle ihmiselle vaarallisia tuntemuksia.

Mainitsemassani Helsingin Sanomien jutussa todettiin seuraavasti:

”Vaativassa kestävyyssuorituksessa aivojen esimerkiksi täytyy käskeä kehoa jatkamaan suoritusta, vaikka maali on kaukana ja ruumis viestii väsymystä ja kipua. Tavallisesti nämä tuntemukset panevat ihmisen hiljentämään vauhtia.” HS 4.11.2019

Kun luin yllä olevan kappaleen, tuli heti mieleeni ruotsalaisen Anders Hansenin kirjoittama kirja Aivovoimaa. Voit lukea arvioni kirjasta täältä. Hänen pääviestinsä on, että aivomme ovat edelleen alkukodissamme savannilla, emmekä ole juurikaan muuttuneet viimeisen 12 000 vuoden aikana.

Himoitsemme edelleen makeaa, koska savannilla oli järkevää popsia kaikki makea syötävä heti suihinsa, jotta kalorit eivät menisi hukkaan. Meidän on käskettävä itseämme kävelemään karkkihyllyn ohitse, vaikka sieltä tekisi mieli poimia mukaan Marsit, Snickersit ja pussillinen irtokarkkeja.

juoksija trikoot collegepaita
Kuva: Marika Sandberg

Liikunnan kanssa on vähän sama juttu. Totta kai aivomme käskevät meitä pysähtymään, vaikka ”maali on kaukana”. Sitähän juoksu haastavimmillaan on: aivot käskevät vaihtamaan kävelyyn, mutta on vain pakotettava itsensä ottamaan juoksuaskel toisensa perään. Tämä koskee etenkin juoksutapahtumia, joissa tavoitellaan omia ennätyksiä ja laitetaan itsensä äärirajoille.

Olen huomannut, että paljon on kiinni päästä ja aivoista. Ei sovi kuunnella, mitä apina olkapäällä huutelee. Todelliset rajat kulkevat ihan jossain muualla kuin luulee. Kun ei pysähdy heti, kun vähän tuntuu epämukavalta, saa itsestään enemmän irti.

kallo pori majakka saari meri tuulimylly
Kuva: Marika Sandberg

Mediassa helposti lietsotaan liian treenaamisen vaaroja. Sitten on vielä nämä ”Älä nyt itseäsi riko” ja ”Urheilija ei tervettä päivää näe” -viisastelijat. Osalla treenaaminen menee yli ja siitä on aiheellista muistuttaa. Suurempi vaara mielestäni on se, ettei liikuta yhtään.

Jos välillä onkin pohkeet jumissa, etureisiä kivistää tai varpaankynsiä putoaa, koen silti olevani voittajapuolella juoksuharrastukseni kanssa. Mukavasti väsyttävä treeni ja liiallisuuksiin menevä harjoittelu ovat eri asioista.

Teen toimistotyötä ja jos en harrastaisi mitään liikuntaa, päivittäinen fyysinen aktiivisuuteni jäisi vaarallisen alhaiseksi. Jos eläisin savannilla 10 000 vuotta sitten, juoksentelisin ruoan perässä päivät pitkät. Nykyinen elämäntyyli on tuonut enemmän hyvää kuin pahaa ihmisen elämään. Silti joskus on vain jatkettava suoritusta, vaikka tekisi mieli jo lopettaa.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: