Kirjoitin viime kerralla otsikolla Ei oo reiluu! ja marisin, kun jotkut saavat helpommin tuloksia aikaan kuin minä. Turhauduin, kun viiden kilometrin testijuoksun aika ei parantunut vuodessa. Yksittäiseen juoksusuoritukseen vaikuttaa moni asia, eikä sen vuoksi kannata vaipua epätoivoon.
Tietenkin harjoittelun määrällä ja tuloksilla on yhteys. Elimistö ei kuitenkaan toimi niin, että mitä enemmän sitä piiskaa, sitä enemmän koneesta saa irti. Ihminen ei ole kone.
Keväällä 2014 ja uudestaan keväällä 2018 sain muistutuksen siitä, että kone voi mennä rikki. Tai jos ei aivan rikki, niin alkaa yskähdellä oireena siitä, että jotain on vialla. Vuonna 2014 lääkäri diagnosoi minulla anemian, vaikka olin vain viikkoja aiemmin juossut puolimaratonin. Anemia korjautui lääkärin tropeilla ja ruokavalion muutoksilla.
Kevään 2018 rasitusvammasta olen kirjoittanut rivitolkulla. Se oli juoksuharrastukseni pahin vastoinkäyminen. Lonkan rasitusvamma keskeytti juoksuharjoittelun kahdeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen piti alkaa nostaa kuntoa uudelleen.
Kuulun niihin, jotka ovat yrittäneet repiä itsestään liikaa irti. En takaa, ettenkö uppoaisi samaan suohon vielä uudestaan. Nyt seuraan vain sivusta, kun joku muu käy läpi samaa. Moni asia on opittava kantapään kautta.
Keho korjaa pieniä vaurioita, joita jokainen harjoittelukerta elimistöön aiheuttaa. Tähän perustuu lihasten kasvu. Joitain vaurioita ei voi mitenkään korjata. Eräs juoksuvalmentaja sanoi, että ultrajuoksusta ei välttämättä palaudu koskaan. Tämän olen painanut syvälle mieleeni.
Väitän, että joidenkin kroppa kestää paremmin esimerkiksi juuri ultrajuoksua. Sillä tavalla olemme erilaisia fysiikaltamme. Joillekin käy perimässä parempi tuuri ja he ovat onnekkaampia. Siinä mielessä voi sanoa, että ”Ei oo reilua!”.
Edellisen blogikirjoituksen julkaisemisen jälkeen kävin hyvän keskustelun erään kansallisella ja kansainväliselläkin tasolla urheilleen henkilön kanssa. Hän muisteli, miten aktiiviaikoina elämään mahtui vain urheilu. Jäin miettimään, kun hän sanoi, että kaikki muu (esimerkiksi kavereiden näkeminen) oli pois palautumisesta.
Me tavalliset kuolevaiset ja wanna be -urheilijat käymme töissä tai opiskelemme tai mitä teemmekin ja juoksemme siinä sivussa. Palautumista tarvitsemme mekin. Miten käy, jos palautumisen merkitystä ei huomioi?
Palautuminen on osa harjoittelua. Jos teen rasittavan treenin, ei kyse ole vain ajasta, joka siihen kuluu. Tälläkin viikolla tein keskiviikkona vauhtikestävyystreenin ja rullailin ja venyttelin pois lihaskireyksiä sen jälkeen pari päivää.
Pitää tasapainoilla sopivien harjoittelumäärien, riittävän palautumisen ja vammojen välttämisen kanssa. Minua on auttanut suuresti oma valmentaja, joka laatii harjoitteluohjelmani. Olen ollut Ira Hassisen valmennettavana vuoden ajan (valmennus saatu blogiyhteistyönä). Ira rytmittää harjoitusviikot ja merkitsee sopivasti lepoa ja palauttavia treenejä.
Valittelin viime kirjoituksessani juoksunopeuden puutetta. Vauhtikestävyystreenit vaikuttavat onneksi muuhunkin kuin vain nopeuteen. Kirjoitin syksyllä blogikirjoituksen ”Juoksutekniikkani on parantunut ja siihen on vaikuttanut eräs yllättävä asia”. Klikkiotsikon takana paljastin, että vauhdikkaammat juoksuharjoitukset ovat parantaneet juoksutekniikkaani. Nopeasti on helpompi juosta hyvällä tekniikalla. Kun oppii oikean tekniikan elementit, voi niitä hyödyntää hitaammassa juoksussa.
Monipuolinen harjoittelu antaa enemmän kuin vain yhden ominaisuuden hiominen. Olisin varmasti nopeampi viiden kilometrin juoksussa, jos harjoittelisin vain sitä. Juoksu merkitsee minulle enemmän kuin pelkkää nopeutta.
Minulta puuttuu kunnianhimoa, enkä ole kovin kilpailuhenkinen. Toki onnistumiset ovat tuoneet paljon itseluottamusta. Onnistumisen kokemukset yhdellä elämän saralla kantavat muualla elämässä.
Tiedättehän vitsin: ”Mistä tunnistaa ihmisen, joka on juossut maratonin? Hän kertoo siitä itse.” En ole se, joka ensimmäisenä uudelle tuttavuudelle alkaa kertoa maratoneistaan. Saatan mainita juoksuharrastuksesta, mutta ellei se herätä mitään kiinnostusta vastapuolessa, jätän asian siihen.
Jos vastapuoli sattuu olemaan juoksun harrastaja itsekin…loppu on historiaa. Minulla on kokemusta, miten potilas‒lääkäri-suhde on unohtunut niin hammaslääkärin kuin neurologin vastaanotolla, kun on selvinnyt molempien juoksuharrastus. Raja-aidat kaatuvat rytisten, kun kaksi juoksijaa ei malttaisi odottaa vuoroaan, että pääsee kertomaan harrastuksestaan.
Hassuinta on ihmisten muuttuva suhtautuminen, kun kertoo juosseensa kolme maratonia ja harjoittelevansa neljännelle. Siinä saa arvostusta, joka tuntuu välillä kiusalliselta. Oma puuhastelu tuntuu näpertelyltä, kun tietää, että moni tekee paljon parempia tuloksia.
Omia saavutuksiaan vertaa helposti muiden saavutuksiin ja sitten seuraa tällaisia hassuja marinoita, kun viiteen kilometriin kuluu ”jopa” 25 minuuttia. Oikeasti olen kyllä tyytyväinen, että pystyn edes siihen. Pidän mielessä edellä mainitsemani asiat palautumisesta ja siitä, että ihminen ei ole kone. Paractice what you preach or change your speech.
LENKILLÄ 