Maraton, jolle harjoittelin lähes koko vuoden ajan, oli äkkiä ohi. Maratonin jälkeen meni yli kolme viikkoa, kun minusta vain tuntui, että nyt jotain loppui. Oikeastaan vasta tällä viikolla olen pystynyt katsomaan eteenpäin ja minulle on kirkastunut, että eihän tämä mikään loppu ole. Tämä on uuden alku!
Olen aloittanut kuntosalikäynnit, jotta kehoni kestää taas seuraavalle maratonille harjoittelun, kun sen aika tulee. En panisi pahakseni, jos saisin samalla muokattua kehoani. 40-vuotiaana tiedän, että lihasmassani hupenee kiihtyvää vauhtia. Parempi taistella vastaan.
Tällä viikolla yhdellä juoksulenkillä tajusin, että seuraava kesä vielä tulee. Aloin tuntea kiitollisuutta toimivaa kehoani kohtaan, sillä se kuljettaa minua eteenpäin. Maratonharjoittelu on muuttunut lyhyemmiksi ja harvemmiksi lenkeiksi, mutta juoksen edelleen. Juoksulle ei ole missään vaiheessa ollut fyysisiä esteitä, mutta useampi viikko maratonin jälkeen meni siten, että ei oikein huvittanut.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei kunnon laskeminen harmita. En tietenkään haluaisi, että kovalla työllä saavutettu juoksukunto hupenee harjoittelun puutteessa. Kukaan ei kuitenkaan voi koko ajan olla kovassa kunnossa. Pidemmän päälle on parempi, että joskus antaa löysää eikä kurota aina vain parempiin aikoihin.
Ilo kaksinkertaistuu ja huoli puolittuu, kun ne jakaa. Vertaistuen voima on iso. Edellistä postausta valmistellessa luin englanninkielisiä juoksublogeja, jotka käsittelivät maratonin jälkeistä tyhjiötä. Huomasin, että tunteet ovat universaaleja. Joku toisella puolen maapalloa tuntee aivan samoin kuin minä.
Juoksu yleensäkin on asia, jossa ei ole kieli- tai valtioiden rajoja. Olemmehan kaikki lopulta samaa kansaa savanneilta, jossa hyvä juoksija palkittiin monella tapaa. Savannia pitkin juostessa löytyi ruokaa, ja mitä pidemmälle juoksi, sitä enemmän aivot palkitsivat hyvänolon hormoneilla.
Lue lisää: Kirja-arvostelu: Anders Hansenin Aivovoimaa
Edellisen postaukseni jälkeen sain kuulla myös tuttujen juoksijoiden kokemuksia. Opin, että välillä juoksun pariin palaaminen maratonin jälkeen voi olla helpompaa ja joskus vaikeampaa. Kannattaa tehdä sellaisia asioita, jotka kiinnostavat sillä hetkellä.
Vaihdoin ajatuksia myös juoksuvalmentaja Ira Hassisen kanssa, joka on tehnyt minulle juoksuohjelmat jo reilun 1,5 vuoden ajan. Hän totesi, että ei ihme, jos takki on maratonin jäljiltä tyhjä. Saan häneltä nyt ensi alkuun uuden saliohjelman, jota olemme menossa testaaman vielä tällä viikolla. Juoksuohjelman pariin palaamme joskus myöhemmin.
Maratonin jälkeinen motivaation puutteeni oli ensimmäisen maailman ongelma puhtaimmillaan. Siis sellainen, joka ei koske sitä, mistä saan ruokaa, mistä saan katon pääni päälle tai uhkaako minua joku ulkoinen vaara. Eräänkin päivän vietin istuen pehmeällä sohvalla työläppäri sylissäni. Välillä katsoin ikkunasta, kun lehdet leijailivat alas puista. Illalla irrotin auton latauspistokkeesta ja ajoin muutaman kilometrin päähän lapsen harrastuspaikalle. Juoksin musiikkia älypuhelimesta kuunnellen ja totesin, että plääh. On tämä joskus ollut hauskempaakin.
No oikeasti voi olla aika tylsää, jos asiat, joista ennen on nauttinut, eivät tuokaan enää samanlaista ilon tunnetta. Eihän kenenkään kokemusta voi väheksyä, vaikka se ulkopuolelta näyttäisi kuinka turhalta ruikutukselta tahansa. On ihan okei joskus tuntea näin. On myös ihan okei juosta välillä lyhyempiä lenkkejä. Onhan minulla keho, joka pystyy siihen. Tulevaisuudessa se kuljettaa minua taas pidemmille lenkeille.
LENKILLÄ 