Charlie Englen kirjoittama omaelämäkerta ”Running Man” (Simon & Schuster 2016, 290 sivua) olisi tylsä teos, jos se olisi jälleen kerran yksi kertomus riippuvuuden korvaamisesta toisella. Alkoholisti ja entinen huumeiden käyttäjä alkaa juosta runner’s high’n – juoksijan taivaan – perässä, mutta hän tekee sen saarnaamatta ja tiedostaen, että hän ei ikinä tule pääsemään päihderiippuvuudestaan kokonaan eroon. Se vaanii olutpullossa, lääkepurkissa tai vodka orangessa. Elämä ei ole yksinkertaista, ja vähiten se on yksinkertaista vakavan riippuvuuden riivaamalle.
Aikajana kulkee 1960-luvulta vuoteen 2016 asti, jolloin kirja on julkaistu. Alimmillaan Charlie on retkahdettuaan crackin polttoon alle kolmekymppisenä perheenisänä. Likaisissa vaatteissa, sormet rakoilla, auto luodinrei’illä ja poliisin pysäyttämänä. Takana on kuuden päivän putki. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee jatkamaan matkaansa ilman seuraamuksia. Myös silloinen vaimo Pam ja Charlien pomo ovat ymmärtäväisiä ja antavat tälle jälleen kerran uuden mahdollisuuden.
”The high that I experienced after a long, hard run – – – was purer and sweeter than any pleasure I had ever felt on drugs.” (s. 62)
Charlie harrastaa juoksua jossain määrin nuoresta asti. Ultrajuoksuelämyksiä hän alkaa kerätä 90-luvulta lähtien ja innostuu. Hän juoksee Etelä-Amerikan viidakossa, Gobin autiomaassa, Saharassa ja Death Valleyssä. Seikkailukilpailussa Ecuadorissa hän kiipeää joukkuekavereidensa kanssa vuorelle. Taivas on pilvetön ja tähdet loistavat valkoisina pisteinä – kirkkaampina kuin Charlie on koskaan nähnyt. Vuorella hän kokee ruumiista irtautumisen ja katselee itseään hetken aikaa ylhäältä päin. (s. 98) Sen korkeammalle tuskin pääsee ilman huumeita.
Päihteet kuuluivat Charlien elämään jo lapsena ja nuorena. Hän voisi syyttää päihderiippuvuudesta lähtökohtiaan, mutta ei sitä tee. Hänen lapsuudenkodissaan järjestettiin kosteita juhlia, joissa käytettiin myös suonensisäisiä huumeita. Vanhemmat erosivat, ja Charlie asui ensin äitinsä ja sitten isänsä kanssa.
Hänellä olisi myös monta syytä uhriutua, mutta kieltäytyy siitä. Charlie ei selittele päihderiippuvuuttaan eikä halua neuvoa muita. Kun hänen tarinansa ensimmäisen kerran tulee suuremman yleisön tietoisuuteen, hän toteaa, miten hänellä ei ollut antaa kysyjille vastauksia. Hän kertoi muille käyttäjille, millainen hänen riippuvuutensa on ollut, mitä hänelle on tapahtunut ja millaista hänen elämänsä sillä hetkellä oli. (s. 110)
”I knew he [addiction] wasn’t gone forever. He would sit quietly, waiting for me to stumble. He was patient. He had all the time in the world.” (s. 106)
Lukiessani kirjaa eteenpäin aloin peläten odottaa Charlien seuraavaa repsahdusta. Hänellä on niin paljon pelissä: pieni poika, vaimo, työ, juoksuharrastus. Ryyppyputkiin liittyy huumeiden käyttöä ja ne ovat rajuja. On ihme, että hän ylipäänsä on edes hengissä. Hänellä on ensin kuuden kuukauden selvä jakso. Repsahdus. Sitten puolentoista vuoden. Repsahdus. Ja sitten useamman vuoden ja jopa kahden vuosikymmenen mittainen jakso ilman päihteitä.
Juoksu seuraa mukana koko ajan. Kuvaus ensimmäisestä maratonista on hurjaa luettavaa. Edellisenä iltana Charlie lähtee oluelle ja kahdelta aamuyöstä nuuskaa kokaiinia baarin vessassa (s. 31). Jotenkin hän pääsee aamulla bussiin, joka vie kisapaikalle. Hän voi huonosti jo bussimatkalla ja juostessaan oksentaa puolimaratonin merkin kohdalla.
Loppumatkasta Charlie näkee ihmisiä katsomassa kisaa. Katsojilla on olutta kylmälaukussa, ja hän pummaa heiltä kaksi tölkkiä. Uskomattominta koko tarinassa on se, että Charlien ensimmäisen maratonin loppuaika on alle kolme ja puoli tuntia. (s. 33)
Charlie myöntää olevansa koukussa myös juoksuun. Kaksi riippuvuutta kulkevat tarinassa mukana, mutta toinen niistä saa niskaotteen: juoksu. Kirjassa kuvataan tarkasti ja rehellisesti päihteidenkäyttöä, alkoholi- ja huumeriippuvuuden kanssa taistelua ja nöyryytyksiä, joita siitä aiheutuu. Yhtä tarkasti kuvataan myös ultrajuoksutapahtumia.
Charlie saa kahden kaverinsa kanssa idean juosta Saharan halki: 7 500 kilometriä ja 178 maratonia yhteen putkeen. Saharan halki juoksemiseen kuluu 111 päivää. Tapahtumasta riittää kerrottavaa monen sivun ajan. Kerronta on niin kiehtovaa, että tekee itsekin mieli solmia kengännauhat ja lähteä juoksemaan.
”On day eleven, we all ran well. Nobody vomited, nobody needed IVs, nobody looked as if he wanted to die – or strangle me.” (s. 139)
Saharan läpi juoksu on äärimmäinen kokemus. Charlie tekee tarkkoja huomioita juoksun merkityksestä itselleen ja myös siitä, miten reagoi vastoinkäymisiin. Hän toteaa, että juoksu ja itsensä äärirajoille laittaminen täyttää tyhjiötä hänen sisällään (s. 144).
Kun kolmen miehen juoksuryhmän kesken tulee erimielisyyksiä, Charlie tuntee itsensä vihaiseksi, loukatuksi ja hylätyksi. Hän myös tietää, mistä olisi hakenut apua sisällään kasvavaan paineeseen, jos olisi ollut vanha itsensä. Matka kuitenkin päättyi onnellisesti autiomaan toisella puolella olevan meren rantaan.
Yksityiselämässä vaikeudet eivät pääty. Toinen hänen jo aikuisista pojistaan alkaa käyttää huumeita. Hänen äitinsä sairastuu Alzheimerin tautiin melko nuorella iällä. Charlie tuntee olevansa aina väärässä paikassa, kun hänen äitinsä tai poikansa tarvitsisivat häntä. Usein jopa toisessa maassa juoksemassa. Kaiken huippu on hänen vankilatuomionsa.
Vuonna 2008 Amerikkaan iskee subprime-kriisi. Pankit lainaavat yksityishenkilöille rahaa olemattomia takuita vastaan. Charlie ilmoitti vuositulonsa väärin asuntolainahakemuksessa, minkä vuoksi hänet tuomitaan talousrikoksesta yli 1,5 vuodeksi vankilaan.
Miksi pankit eivät joutuneet vastuuseen, on toisen kirjan aihe. En voinut muuta kuin miettiä, miksi yhden ihmisen kohdalle tulee niin paljon vaikeuksia. Äidin Alzheimerista on se hyöty, että hän ei muista koko vankilassaoloa, kun Charlien vapautumisen aika tulee. (s. 264).
Yhdysvaltalainen vankila ei ole mukavuuslaitos. Vartijat pompottavat ja ovat nilkkejä, ja on myös varottava, mitä sanoo toisten vankien kuullen. Kasvissyöjän ruokavalio kutistuu. Charlie jatkaa vankilassa juoksuharrastustaan. Ensin hänen on kuitenkin toivuttava polvileikkauksesta, joka tehdään ennen vankilaan menoa. ”Ylösnousemus”, hän kuvaa tunnettaan ensimmäisen lenkin jälkeen (s. 229).
Hän juoksee pientä lenkkiä vankilan pihamaalla ja tarpeen tullen vaikka paikallaan sellissä (s. 240). Charlieta ei turhaan kutsuta vankilassa nimellä Running Man, mistä juontuu myös kirjan nimi. Pisin matka, jonka hän yhden päivän aikana juoksee vankilassa, on 81 mailia (s. 246).
”I loved this feeling of being raw more than anything else. Even in prison; maybe especially in prison.” (s. 246)
Kirja on ehdottomasti yksi parhaista juoksukirjoista, joita olen lukenut. Kirjassa on paljon muutakin kuin juoksua, mutta sitä voi sanoa juoksukirjaksi. Hyvin harvalle juoksu merkitsee näin paljon. Charliella se oli pelastus ja muutti hänen elämänsä.
Kirjaa lukiessa mieleeni tuli Emilia Lahden tarina, josta kerroin aikaisemmin postauksessa Sisulla eteenpäin. Hän juoksi Uuden-Seelannin päästä päähän ja levitti tietoisuutta lähisuhdeväkivallasta osana Sisu not Silence -kampanjaa. Ostin itselleni tuolloin kampanjaa tukevan hupparin:
Kirjan kuvaukset ultrajuoksusta ovat pysähdyttäviä. Juoksemista isot rakot jaloissa, huonovointisena, huonosti nesteytettynä. Toisaalta itsensä aivan äärirajoille laittaminen on kiehtovaa. Charlie on kirjassaan harvinaisen rehellinen. Minulta ei heru sympatiaa päihteiden käyttäjille – itsepä ovat soppansa keittäneet. Kirjailija ei selitä, ei syytä, eikä saarnaa, miten muiden tulisi elää. Hän esittää asiat sellaisina kuin ne ovat – hyvässä ja pahassa.
LENKILLÄ 