Koronatartunta katkaisi maratonharjoittelun

Kaksi vuotta kestänyt koronapandemia on ollut juoksuharrastukselleni tuloksellista ja hyvää aikaa. Tai oli siihen asti, kunnes viime viikon lopulla sairastuin koronaviruksen aiheuttamaan tautiin.

Sairastuminen ei tullut yllätyksenä, sillä perheessäni oli kaksi tartuntaa ennen omaa sairastumistani. Tähän asti olin onnistunut välttelemään tartuntaa. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että otin kolme rokotusta, olin etätöissä ja välttelin ihmismassoja.

Luin juuri lehdestä henkilöstä, joka oli sairastanut koronaviruksen aiheuttaman taudin kaksi kertaa. Toinen kerta oli tullut voimakkaampana. Ei tämä ketään jalosta.

Tautini on jo menossa pois. Selvisin lievillä flunssaoireilla, joihin ei liittynyt kuumetta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että voisin tuosta vain palata takaisin maratonharjoitteluun ja jatkaa siitä, mihin jäin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole pohtia maratonharjoitteluun palaamista. Kirjoitan siitä, kun on jotain sanottavaa. Nyt vielä lepään.

En myöskään aio spekuloida, kykenenkö jo toukokuussa tavoittelemaan uutta ennätystä 42,2 kilometrillä. Sen aika on sitten, kun tiedän, jättikö tauti minuun joitain jälkiä.

Tässä kirjoituksessa pohdin, miltä pakotettu tauko maratonharjoittelussa on tähän asti tuntunut. Harjoittelutaukoon suhtautumista on helpottanut se, että olen ollut samassa tilanteessa ennenkin.

Vajaa neljä vuotta sitten kärsin oikean lonkan rasitusvammasta, jonka vuoksi olin pari kuukautta telakalla. Loppuvuonna 2016 sairastin keuhkokuumeen ja olin sairauslomalla yli kolme viikkoa. Tauko juoksusta kesti kauemmin.

Keuhkokuumeen jälkeen lakkasin käymästä vaa’alla, enkä ole tähän päivään mennessä astunut vaa’alle. Ymmärsin, että terve keho on tärkeintä. Rasitusvamman jälkeen aloin juosta häntä koipien välissä. Siis sillä tapaa positiivisesti vastakohtana sille, että juoksisin pyrstö pitkällä. Kaikkea sitä oppii siitä, mitä elämä eteen heittää.

Taukoja tulee, ja sitä sanon aina muillekin. On myönnettävä, ettei se tällä kertaa ollut kovin helppoa itsellenikään. Kun päätäni alkoi särkeä ja nenästä valua kirkasta nestettä, tiesin, että nyt virus oli löytänyt minut.

Kun pääsin vastusteluvaiheesta asian hyväksymiseen, helpotti. Annoin keholleni rauhan ensin sairastaa tauti ja sitten alkaa toipua siitä. Ärsyyntynyt ja kiukkuinen mieli ei taatusti olisi auttanut asiaa yhtään.

Kerroin myös avoimesti sosiaalisen median tileilläni, että olin sairastunut. Vertaistuki helpotti paljon ja jokainen saamani viesti tuntuu edelleen mukavalta. En ole ainoa.

Hyvin edenneen maratonharjoittelun äkkipysähdys ja sitä seuraava välttämätön tauko tietenkin harmittivat ja harmittavat edelleen. Olen kuitenkin alkanut yhä selvemmin nähdä isomman kuvan, kun päiviä on kulunut. Tästä selvitään, ja pääsen ennemmin tai myöhemmin maratonkuntoon.

Aikani kuluksi tartuin kirjaan, joka oli jo muutaman viikon odotellut pöydälläni 700-sivuisella massiivisuudellaan. Teos oli Pirkko Saision viime vuonna ilmestynyt uutuuskirja Passio.

En yleensä lue historiallisia romaaneja, mutta Saision kirjallinen tuotos tempaisi mukaansa matkalle halki Euroopan päättyen tuttuun Helsinkiin. Makoilin vuoteessani, mutta samalla eläydyin täysin päähenkilöiden elämään.

Sain luettua koko kirjan. Tarina – tai oikeastaan kirja sisälsi tarinoita tarinassa – oli elämys sinänsä, mutta niin oli itse lukeminenkin. Olin jälleen kerran iloinen, että olen juoksun ohella pitänyt yllä myös muita harrastuksiani, kuten lukemista.

Julkaisin loppuviikosta myös kaksi blogikirjoitusta. Viime aikoina olen ehtinyt kirjoittamaan blogiin vain kerran viikossa ja aina en sitäkään.

Juoksemiseen kuluu aikaa, lenkkiin valmistautumiseen kuluu aikaa ja välillä myös palautumiseen. Nyt oli aikaa. Ruokahalunikin on laskenut normaalista, kun kulutus on ollut niin pientä. Maratonharjoittelu on aika paljon ruoan syömistä.

Julkaisemani kaksi blogikirjoitusta olivat aiheeltaan yhteiskunnallisia. Ne eivät siis oikein millään tapaa liittyneet juoksuun. Toinen oli kirja-arvio ja toinen sisälsi ajatuksiani siitä, miten Ukrainaa voi tässä tilanteessa auttaa.

Kun makaa sängyssä kipeänä, ei tee edes mieli lukea mitään juoksemiseen liittyvää. Uusin Juoksija-lehtikin lojuu pöydällä mainoslehtien ja Aku Ankkojen seassa.

Kun muut jatkoivat lenkkejään ja jakoivat aurinkoisia kuviaan sosiaalisessa mediassa, kävi mielessäni, onko minulla enää mitään annettavaa. Olenko pudonnut kelkasta? Pitäisikö antaa nuorempien ja innokkaimpien valloittaa uudet ja vanhat sosiaalisen median alustat?

Sitten taas muistin, miten hienoihin paikkoihin ja tilaisuuksiin olen päässyt ja monen moneen mielenkiintoiseen ihmiseen tutustunut juoksublogini kautta. Ehdottomasti jatkan.

Lyhyen tähtäimen suunnitelmani on aloittaa harjoittelu kevyesti tämän viikon jälkeen. Vähän pidemmällä, mutta ei niin kaukana kuitenkaan, siintää lasketteluloma Ylläkselle. Toivon, että jaksan siellä laskettelun lisäksi hiihtää ja käydä juoksemassa poluilla.

Sairastaminen ei ole koskaan mukavaa, mutta nytpä tämä tauti tulee käytyä läpi ja siltä on suojassa seuraavat kuukaudet. Se helpottaa kahden vuoden varomisen jälkeen.