Kisaraportti Helsinki City Run -puolimaratonilta 2022

Osallistuminen puolimaratonille saatu.

Juoksin lauantaina viiden vuoden tauon jälkeen Helsinki City Runilla. Neljä vuotta sitten keväällä 2018 olin juoksutelakalla lonkkani vuoksi ja sitä seuraavina kolmena vuotena juoksin Helsinki City Running Dayssä maratonin. Ensimmäistä kertaa osallistuin Helsinki City Run -puolimaratonille toukokuussa 2013. Ensi vuonna voin viettää kymmenvuotisjuhlaa!

Puolimaratonin juokseminen oli tänä vuonna kompromissi, jonka tein koronan sairastamisen jälkeen. Alun perin olin menossa maratonille. Kokemuksen turvin oli mukava lähteä 21,1 kilometrin matkalle. Kun juoksin puolimaratonin ensimmäisiä kertoja, minulla ei ollut hajuakaan vauhdinjaosta tai siitä, mille juomapisteille pysähdyn.

Täysin ilman kommelluksia en pärjännyt tälläkään kertaa. Se on osoitus siitä, että kaikkea voi tapahtua myös kokeneemmalle juoksijalle. Viides Helsinki City Run -puolimaratonini ja kaikkinensa jo yli 20:s puolimaratonin starttini toivat uusia kokemuksia muistojen matkasäkkiin.

Tänä vuonna puolimaraton ja maraton juostiin eri järjestyksessä kuin viime kerralla lokakuussa. Maratonin lähtö oli aamulla puoli kymmeneltä ja puolimaratonin lähtö iltapäivällä puoli kolmesta eteenpäin. Oma lähtöni oli puolimaratonin toisessa lähtöryhmässä kello 14:40.

Nukuin aamulla poikkeuksellisesti puoli kymmeneen ja katsoin aamupalapöydässä puhelimelta Instagram-päivityksiä, joissa maratoonarit lähtivät matkaan. Melkein hävetti istua kotona kahvikuppi kourassa, kun muut olivat jo aloittaneet urakkansa.

Kuten edellisessä blogikirjoituksessa kerroin, iltapäivälähtö sopi minulle tänä vuonna hyvin. Koska mieheni oli matkoilla, hoidin vielä aamupäivällä lapsen harrastuskuljetuksen ennen kuin lähdin kohti Olympiastadionia.

Yhden aikaan hyppäsin bussiin vain huomatakseni, että se kulki poikkeusreittiä. Minulla ei ollut kovin paljon aikaa hukattavaksi ja aloin jännittää, joudunko kävelemään (tai juoksemaan!) loppumatkan paikanpäälle. Vastoin bussin seinällä olleita ohjeita söin matkan aikana voileivän ja join termosmukista kahvia, koska myöhäisen heräämisen vuoksi en ollut ehtinyt syödä lounasta ennen lähtöä. Pahoittelut yhdistetystä meetvurstin ja hapanleivän tuoksusta, joka leijaili bussin takaosassa.

Bussin poikkeusreitti kulki onnekseni Nordenskiöldinkatua pitkin. Jäin kyydistä Auroran sillan kupeessa. Olin edelleen hyvin aikataulussa. Matkalla Olympiastadionille kävin katsomassa, kun maratoonarit saavuttivat heti sillan jälkeen olleen 40 kilometrin kilometrimerkin.

Olen ollut tänä vuonna Helsinki City Running Day Ambassador, minkä ansiosta pääsin ennen lähtöä odottelemaan Olympiastadionilla sijaitseviin pukuhuoneisiin. Tapasin siellä toisen HCRD-ambassadorin Pian, joka oli viimevuotiseen tapaansa juoksemassa Helsinki City Doublea. Pia oli juossut jo maratonin ja juoksisi sen jälkeen vielä puolimaratonin.

Helsinki City Marathonilla juostaan kahteen kertaan puolimaratonin reitti. Pialle oli eräs kannustaja huikannut maratonin toisella kierroksella, että ”Viimeinen kierros!”. Miten väärässä hän olikaan, sillä Pia oli lähdössä vielä kolmannelle kierrokselle. Kävelimme pukuhuoneilta yhtä matkaa puolimaratonin lähtöön.

Lähdön sykähdyttävin hetki koettiin, kun tapahtuman juontajat kyselivät, onko ryhmässä juoksijoita Saksasta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista… Viimeisenä he kysyivät, onko ryhmässä ukrainalaisia juoksijoita. Pari kättä nousi ja saman tien kaikki muut juoksijat alkoivat taputtaa heille hurjasti. Reaktio tuli itsellänikin aivan spontaanisti, sillä sotauutiset ovat koskettaneet minua syvästi. Myötätuntoni ukrainalaisia kohtaan on suuri.

Lähdin ryhmässä, jonka juoksijat tavoittelivat 1:50-1:59 tunnin loppuaikaa. Koska oma tavoitteeni oli lähempänä kahta tuntia, sijoittauduin ryhmän keskivaiheille. Ensimmäinen kilometri meni kaukana tavoitevauhdista 5:40 min/km ja kulutin aikaa siihen 5:59 min. Ruuhkassa en vain päässyt juoksemaan kovempaa, eikä muillakaan näyttänyt olevan sen enempää kiire.

Alku kannattaa aina ottaa rauhassa, etteivät jalat ole tukossa jo ensimmäisillä kilometreillä. Puolimaraton on sen verran lyhyt matka (ainakin maratoniin verrattuna), että kovin montaa kilometriä ei voi laahustaa, sillä ajan kuromiseen ei ole loputtomasti varaa. Minunkin piti pian kiristää tahtia.

Käytin ensimmäistä kertaa tasaisen vauhdin ranneketta, jonka olin napannut mukaani edellisenä iltana HCRD Exposta. Minulla oli kello toisessa ranteessa ja vauhtiranneke toisessa. Ranneke ohjeisti tasan kahden tunnin loppuaikaan siten, että jokainen kilometri tuli juosta samalla tahdilla. Rannekkeeseen oli merkattu, miten paljon aikaa oli pitänyt kunkin kilometrin jälkeen kulua, jotta pysyisin tavoitteessani.

Tarkkailin koko ajan kellon näyttämää reaaliaikaista juoksuvauhtiani, mutta se, miten paljon olin yhteensä kuluttanut aikaa neljän, viiden, kuuden jne. kilometrin kohdalla, kertoi totuudenmukaisemmin sen, olinko tavoitteessani. Helsinki City Runilla oli tavalliseen tapaan paljon ihmisiä juoksemassa, ja jouduin ohittelemaan ja kiemurtelemaan, eikä juoksulinjani ollut optimaalinen.

Kelloni näytti koko ajan, että kilometrit olisivat täyttyneet jo ennen kuin ohitin varsinaisen kilometritolpan. Koko puolimaratonin aikana kellooni kertyi jopa 500 metriä ylimääräistä matkaa. Osa siitä saattaa olla mittausvirhettä, eikä kaikki johdu kiemurtelevasta reitistäni. Huomasin, että esimerkiksi Baanalla kelloni näytti hetkellisesti jopa nelosella alkavaa kilometrivauhtia, mikä ei mitenkään voinut pitää paikkaansa.

Alkuperäinen suunnitelmani oli, että otan juotavaa ainakin seitsemän ja 14 kilometrin juomapisteillä. Olin ottanut mukaani kaksi geeliä, joiden nauttimisen olin ajoittanut kyseisten kilometrien kohdalle.

Ensimmäisenä lämmin sää teki muutoksen suunnitelmiini. Join kaikilla juomapisteillä, vaikka olin ajatellut, että pysähdyn harvemmalla pisteellä. Vain yhdeltä juomapisteeltä otin pelkkää vettä ja muilta joko kaksi mukia urheilujuomaa tai yhden mukin urheilujuomaa ja yhden vettä. Kuten olen tottunut tekemään, kävelin juomapisteiden läpi ja join rauhassa.

Toinen muutos tankkaussuunnitelmaani tuli, kun kaivoin ennen seitsemän kilometrin kohdalla ollutta juomapistettä energiageelipakkausta juoksutrikoideni taskusta. Onnistuin pudottamaan geelipakkauksen kädestäni. Vaistonvaraisesti pysähdyin ja olin saada muut juoksijat niskaani. Katsoin, kun perässäni tuleva porukka talloi jalkoihinsa pudonneen geelin. Nielin tappioni ja jatkoin matkaa.

Piti tämäkin kokea, mietin, ja aloin muistella, oliko puolimaratonilla piste, jossa olisi jaossa energiageelejä. Kun en ollut siitä aivan varma, en ottanutkaan ensimmäistä geeliä vielä siinä kohtaa, vaan yritin saada lisäenergiaa juomapisteen urheilujuomasta.

Alun yhden hitaamman kilometrin jälkeen aloin pysyä tavoitevauhdissani ja jopa sen yli. Mutkittelu reitillä sai kilometrivauhdin kellossa näyttämään isommalta kuin se todellisuudessa oli. Seurasin tasaisen vauhdin rannekkeen näyttämiä tavoiteaikoja kilometritolppien kohdalla ja huomasin, että ehdin seuraavalle kilometritolpalle aina vain nopeammin.

Kerran katsoin väärin rannekkeesta ja ehdin jo hetken miettiä, olenko sittenkin jäljessä tavoitteestani. Hyvin pian huomasin, että olinkin juossut jo 13 kilometriä enkä vasta 12:ta, kun kelloni näytti jo noin 1:12 tuntia. Rannekkeen pientä pränttiä tiiraillessani pohdin myös, mitä tapahtuu sitten, kun minulle tulee ikänäkö. Sitten totesin, että se on ehkä huolista pienin, jos ja kun saan vanhempanakin harrastaa juoksua ja juosta juoksutapahtumissa.

Juoksin koko ajan kovempaa kuin 5:40 min/km, joka olisi riittänyt juuri ja juuri kahden tunnin alitukseen. Olin ihmeissäni. En ollut keväällä sairastetun koronan jälkeen juossut pidempää vauhdikkaampaa lenkkiä, enkä tiennyt, miten kauan jaksaisin ylläpitää vauhtia. Näytti siltä, että loppuun saakka.

14 kilometrin juomapisteellä oli jaossa energiageelejä. Kunpa olisin muistanut tämän siinä kohtaa, kun toinen geeleistäni alkumatkasta lipsahti käsistäni. Olin ottanut ainokaisen geelini ennen yhdeksän kilometrin juomapistettä ja toivonut, että pärjäisin sillä ja urheilujuomalla loppumatkan.

14 kilometrin juomapisteellä tapahtui myös se, mitä ennakoin edellisessä kirjoituksessani: kuulin, miten joku kannusti, että ”Ei enää pitkä matka!”. Todellakin oli vielä matkaa jäljellä! Mutta jatkoin tyytyväisenä juoksua, kun olin saanut uuden geelin pudottamani tilalle. Päätin ottaa sen ennen 17 kilometrin kohdalla olevaa juomapistettä.

Jatkoin ennakoitua kovemmalla vauhdilla. Kun tavoitin yhden selän, jonka vauhti tuntui liian hitaalta, menin ohitse. Kuten kerroin, kävelin juomapisteillä ja annoin vauhdin hidastua myös ylämäissä, jos siltä tuntui. Naisten yleisessä sarjassa olin kymmenen kilometrin kohdalla 304:s, 20 kilometrin kohdalla 258:s ja maalissa 247:s. Paransin koko ajan sijoitustani.

Kuntoni riitti kovempaan keskivauhtiin kuin 5:40 min/km. Tiesin, että juoksutapahtumassa saa enemmän itsestään irti kuin tavallisella lenkillä. Vaikka jouduin kiertelemään ja kaartelemaan matkan aikana, oli myös jokaisen kanssajuoksijan ansiota, että jaksoin pitää paremman vauhdin yllä, kuin mitä olin osannut edes haaveilla. Koko matkan keskivauhtini oli 5:33 min/km.

Helsinki City Run on ruuhkainen, koska se on Suomen suurin juoksutapahtuma. Väenpaljous oli ennalta tiedossa. Hieman silti toivon, että reitin vasempaan reunaan jäisi tilaa ohittaa hitaammat juoksijat ja ne, jotka eivät pyri muiden ohitse, pysyisivät oikealla. Alamäissä kannattaisi myös rullata alas, eikä missään nimessä jarruttaa. Don’t fight the gravity! Ennen isompia alamäkiä etsin vapaata tilaa, jossa voisin antaa painovoiman viedä alas.

Pikku Huopalahdessa oli vastatuuli, mutta muuten tuuli ei haitannut. Minulle olisi sopinut hieman viileämpikin sää, mutta en paahtunut, vaikka lyhyiden trikoiden sijaan valitsin pitkät. Brooksin kengät toimivat hyvin. En edes ajatellut koko kenkiä matkan aikana, vaan siellä ne kulkivat mukana. Joskus sitä ennalta ajattelee, miltä näyttää kireissä juoksutrikoissa ja kuultavatko alushousut läpi, mutta sellaiset asiat unohtaa, kun juoksee. Se, miltä näyttää, on viimeisimpiä ajatuksia, jotka lopulta mielen perukoilla liikkuvat.

Huomasin, että viimeisimpien kilometritolppien kohdalla aloin olla yli kaksi minuuttia aikataulustani edellä. Olin kaukana ennätysvauhdistani, sillä vielä viime syksynä juoksin puolimaratonin ajassa 1:46 tuntia. Keskuspuistoon saapuessani olin varma, että pääsen alle kahden tunnin maaliin. Mannerheimintien alituksen jälkeen piti nousta ylös mäkeä, jota olin ennakolta pelännyt. Sekin meni ongelmitta ylös.

Viimeinen juomapiste oli Keskuspuistossa. Otin geelin, kävelin rauhallisesti juomapisteen läpi ja join vielä kerran. Sitten alkoivat viimeiset kilometrit. Vaikka olin varma, että pääsen tavoitteeseeni, päätin tehdä mahdollisimman vahvan lopun.

Ohittelin muita juoksijoita ja ihmettelin, kun kello näytti vauhdikseni noin 5 min/km. Olisin voinut lönkytellä maaliin, mutta ohittelin muita vielä Olympiastadionille noustessa. Hengitykseni oli äänekästä, kun kaarroin sisään maratonportista.

Viimeiset sadat metrit ovat kierolla tavalla sekä kamalampia että ihanimpia koko matkan aikana. Sykkeeni oli lähes maksimissaan ja nousi yli 180:n. En tiedä todellista maksimisykettäni, mutta luulen, että pian 42-vuotiaalla se on jossain noilla main. Tuntemukset olivat myös sen mukaiset.

Tulin lopun niin lujaa kuin jaksoin, mutta maaliviivan jälkeen oli hyvä olo. Puhelimeen kilahti loppuaika 1:57:07 h. Se oli kirkkaasti alle tavoitteeni, mutta 11 minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla Espoo Rantamaratonin puolikkaalla syyskuussa. En kuitenkaan voinut olla tyytymätön loppuaikaan. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Maratonien jälkeen olen yleensä painellut suoraan pukuhuoneisiin ja soittanut mieheni hakemaan minut kotiin. Nyt en ollut juossut yhtä pitkää matkaa ja mieheni oli toisella puolella Suomea. Ehdin hetken aikaa fiilistellä maalialueella, ennen kuin laskeuduin portaat alas pukuhuoneisiin. Kävin suihkussa, laitoin kuivat puhtaat vaatteet päälle ja vaihdoin tuntemuksia juoksututtujen kanssa.

Ambassador-kaverini Pia tuli pian jäljessäni pukuhuoneisiin oman hurjan tuplasuorituksensa jälkeen. Kävelimme yhdessä Pasilaan, jossa Pia meni hotellilleen ja minä jatkoin junalla kotiin. Mihinkään ei sattunut, mutta jaloissa tuntui toki, että olin juuri juossut puolimaratonin.

Olin iloinen omasta ja järjestäjien puolesta, että päivä oli onnistunut. Helsinki City Running Day tarjosi juuri sitä, mistä sen aina muistan: kesään heräävä aurinkoinen Helsinki, koivunlehdet hiirenkorvalla ja paljon iloisia ihmisiä. Tuntui, että oli oli ensimmäinen hieman jo kesäinen päivä.

Joillekin toukokuun Helsinki City Running Day oli ehkä alkuvuoden harjoittelun tavoite, päämäärä ja loppupiste, mutta minulle se oli alku. On mukavaa olla kunnossa, jossa pystyy milloin vain juoksemaan puolimaratonin alle kahden tunnin. Vielä hienompaa on saada nostettua kuntoa kohti uusia tavoitteita. Kevään hieman päämäärättömän juoksentelun jälkeen aloitan jälleen tavoitteellisemman harjoittelun kohti syksyn maratonia. Mutta siitä myöhemmin lisää.