Jälleen yksi kuuma Helsinki Half Marathon

En tiedä, kumpi olisi ollut helpommin siedettävissä, krapulainen aamu kesäisessä Tallinnassa vai 21,1 kilometrin hellejuoksu Helsingissä.

Valitsin jälkimmäisen. Vietin perjantain työkavereiden kanssa Suomenlahden tuolla puolen. Kuuluin kuitenkin siihen joukkoon, joka palasi iltalaivalla takaisin. Osa jäi yöksi Tallinnaan.

Krapulaa ei ollut tälläkään puolella lahtea. Join reissussa runsaasti vettä ja mehuja. Aavistin, että puolimaratonin juokseminen päiväretken jälkeen tulee olemaan haaste ilman turhaa kehon kuivumistakin.

Kävelin päivän aikana 10 000 askelta ja tutustuin moneen Tallinnan vessaan.

Olin perjantai-iltana kotona kymmenen jälkeen. Nukuin yön huonosti, heräsin lauantaiaamuna väsyneenä ja vatsani oli sekaisin. Eipä tarvinnut jännittää, ehtiikö vatsa toimia ennen aamustarttia. Kyllä toimi ja vähän liiankin iloisesti.

Aamuista lähtöä kotoa helpotti se, että juoksukaverini oli ystävällisesti hakenut juoksunumeroni edellisenä päivänä ja tuonut sen minulle kotiin. Muussa tapauksessa minun olisi pitänyt olla viimeistään varttia yli seitsemän Helsingissä.

Lähdin kotoa bussilla vasta tuohon aikaan. Matkalla vaihdoin junaan. Olin perillä puoli tuntia ennen Helsinki Half Marathonin lähtöä, joka olisi kello 8:15. Tapahtuma-alue oli onneksi aivan aseman vieressä Töölönlahden puistossa.

Jätin tavarani varustesäilytykseen ja moikkasin juoksututtuja. Vessajonot olivat tavalliseen tapaan pitkät. Muistelin blogissa muille antamiani ohjeita, että tapahtumapaikalla tulee olla viimeistään tuntia ennen lähtöä. En ollut totellut itseäni.

Onnekseni vatsa rauhoittui. En ole koskaan kärsinyt juoksutapahtumissa vatsaongelmista, mutta kerta se olisi ollut ensimmäinenkin. En erityisemmin kaipaa sitä ensimmäistä kertaa.

Paikalla oli kuulutusten mukaan 3 000 juoksijaa. Lähtöalue oli ruuhkainen, kuten olettaa saattoi. Etsin paikan, johon kahden tunnin loppuaikaan pyrkivät juoksijat olivat ryhmittyneet. Näin myös jänikset, joilla oli iso viiri, johon tavoiteaika oli merkitty.

Korona-aikana on juoksutapahtumissa suosittu lähtöjä, joissa saa vain nettoajan. Silloin on voinut rauhassa ilman tungeksimista ylittää lähtöviivan, josta ajanotto alkaa.

Nettoaika on aika, joka juoksijalla kuluu lähtöviivalta maaliviivalle. Virallinen aika on bruttoaika, joka kuluu lähtölaukauksesta maaliviivalle.

Minulla kesti lähtölaukauksen jälkeen ruuhkassa puolitoista minuuttia, ennen kuin pääsin ylittämään lähtöviivan. Laitoin kelloni vasta silloin päälle. Helsinki Half Marathonilla juostiin kuitenkin bruttoaikaa.

Tavoitteeni oli pysytellä kahden tunnin jänisten vetämässä ryhmässä. Aamu oli aurinkoinen ja melko lämmin. Olin pukeutunut shortseihin ja t-paitaan, eikä ollut tippaakaan kylmä.

Tiesin, että lämpimällä ilmalla ja huonolla valmistautumisella en pystyisi kovaan loppuaikaan. Viime syksyn puolimaratonaika 1:46 h ei edes olisi tässä kunnossa mahdollista. Helsinki City Running Dayssä neljä viikkoa aiemmin venyin aikaan 1:57 h.

Juokseminen oli kevyttä ensimmäiset kilometrit. Syke pysyi lähes peruskestävyysalueella, vaikka jänikset juoksivat alussa tavoitevauhtiaan kovempaa vauhtia.

Kolmen kilometrin kohdalla ensimmäinen ”Ei enää pitkä matka!” kaikui pitkin kantakaupungin kiviseiniä. Katsahdin kellooni. En sen vuoksi, että olisin luullut matkan olevan jo loppupuolella vaan siksi, että muistaisin, missä kohtaa huudahduksen kuulin. Se tuntui vinoilulta.

Ilma oli tuuleton ja auringonpaiste lämmitti ihoa. Aloin kaivata ensimmäistä juomapistettä. En ollut painanut mieleeni, missä kohtaa juomapisteet olivat.

Sen olin päättänyt, että juon jokaisella juomapisteellä. Lisäksi mukanani oli kaksi energiageeliä. Helsinki Half Marathonilla tarjoiltiin vatsaystävällistä Nosht-urheilujuomaa.

Olen päässyt testaamaan Noshtin tuotteita itsekin, minkä vuoksi uskalsin juoda tarjolla ollutta juomaa. Jätin väliin kahdella juomapisteellä tarjolla olleen Redbull-juoman ja otin sen sijaan vettä. Niistä jälkimmäisellä ja samalla viimeisellä juomapisteellä en ottanut enää mitään juomista.

Kuumuudessa oli pakko juoda paljon. Kävelin juomapisteet läpi ja join aina kaksi mukillista urheilujuomaa. Jäin joka kerta juomapisteillä hieman jäniksistä, mutta otin ryhmän kiinni, kun juomasta saatu energia alkoi virrata suonissani. Noin seitsemän ja 14 kilometrin kohdalla söin energiageelin.

Valmistautumiseni tapahtumaan ei ollut tapahtunut optimaalisesti, mutta paikkasin sitä kokemuksen tuomalla varmuudella. Hidastin vauhtia ylämäissä ja rullasin painovoiman avulla alamäet. Näin säästin voimiani.

Olen juossut lämmössä etelän lomamatkoilla ja helteellä kotoisassa Suomessa. Helteessä ja kuumassa juoksemiseen voi totutella, mutta tärkeintä on osata kuunnella omaa kehoaan.

Jos alkaa huimata, oksettaa tai pistellä ympäri kehoa, pitää hidastaa vauhtia. Juoksutapahtumissa on tarkoitus laittaa itsensä äärirajoille, mutta ei millä hinnalla hyvänsä.

Hellejuoksun jälkeen kannattaa myös pitää huolta nesteytyksestä, ettei saa riesakseen ikävää päänsärkyä tai pahoinvointia. Kuumassa juostessa menettää yllättävän paljon nestettä.

Lue lisää: Viisi vinkkiä hellejuoksun helpottamiseksi

Yleensä puolimaratonilla ensimmäiset kymmenen kilometriä menevät helposti. Varsinainen työvaihe alkaa vasta myöhemmin. Loppu menee sitten siinä euforiassa, että pian kärsimys päättyy.

Tällä kertaa jouduin tekemään töitä jo ensimmäisellä puoliskolla. Kymmenen kilometriä tuli täyteen, kun olimme kiertämässä Tervasaarta. Oli kuuma ja teki mieli kellahtaa meren viilentävään syleilyyn.

Neljä viikkoa aiemmin olin juossut puolimaratonin Helsinki City Runissa alle 160:n sykkeillä. Nyt sykkeeni nousi ajoittain jopa yli 170:n. Enimmäkseen syke pysyi noin 165:n paikkeilla, mutta oli tavallista korkeammalla, vaikka juoksin samaa vauhtia kuin HCR:llä.

Onneksi kilometrit etenivät melko nopeasti, ja pääsimme välillä juoksemaan varjossa. Kalasatamassa katselin taivaalle ja näin siellä lupaavia pilviä. ”Ei haittaisi, vaikka noista jotain sataisi”, muistan toiveikkaana pohtineeni.

Yritin olla ajattelematta juoksemisen tuskaisuutta. Yritin olla ajattelematta oikein yhtään mitään tai annoin vain ajatusten vaellella ja jalkojen tehdä työtään. Mitä haastavampi paikka, sitä tärkeämpää on erottaa mielen ja kehon tuntemukset. Keho jaksaa yleensä pidempään kuin mieli.

Noin 17 kilometrin kohdalla oli juomapiste, jonka jälkeen laitoin kuulokkeet päähän. Olin siihen asti juossut poikkeuksellisesti ilman musiikkia.

Ruuhkaisella reitillä oli toisaalta hyvä, että pystyi havainnoimaan ympäristöä. Musiikista sain kuitenkin hyvin voimaa viimeisille kilometreille.

18 kilometrin kohdalla oli pitkä siksak-nousu, jossa kilometrivauhti ainoan kerran matkan varrella laski kuudella alkaviin minuuttilukemiin. En kuitenkaan kävellyt, vaan juoksin hitaasti. Sain menetetyn ajan takaisin, kun rullasin kevyesti ylämäkeä seuraavan alamäen alas.

Radan varsi oli tuttua vanhalta työmatkaltani. Kun olin töissä Hakaniemessä, pyöräilin paljon työmatkoja ja välillä myös juoksin. Tiesin, missä kohtaa kannattaa ottaa alamäestä kaikki irti.

Sitä en puolestaan tiennyt, riittäisivätkö voimani loppukiriin. Jos riittäisivät, milloin sen voisin aloittaa? Aurinko oli mennyt ohuen pilviverhon taakse, mikä auttoi huomattavasti jaksamistani.

Oloni ei varsinaisesti ollut riemukas. Mitä lähemmäksi maali tuli, sitä toiveikkaampi kuitenkin olin. Tämä oli sittenkin ”menossa maaliin” ja vielä tavoittelemassani ajassa.

Juoksin kahden tunnin jänisten rinnalla ja vielä siinä vaiheessa luulin, että alittaisin kaksi tuntia, jos ottaisin lyhyen loppukirin. En ollut huomioinut brutto- ja nettoaikojen eroa, vaikka käytäntö on juoksutapahtumissa aivan normaali.

Kun maalialue pilkahti puiden välistä Töölönlahden rantaa pitkin juostessani, lähdin kiristämään vauhtia. 21 kilometrin kohdalla oli kilometrimerkki, mutta viimeiset 100 metriä tuntuivat ainakin 400 metriltä.

En jaksanut tuulettaa maalissa. Olin vain niin helpottunut, että matka oli ohitse. Sammutin urheilukelloni, joka näytti aikaa 1:58:51. Puhelimeen kilahti pian bruttoaikani 2:00:19. Harmillisesti 19 sekuntia yli kahden tunnin.

Olo oli tietenkin iloinen ja tyytyväinen, kun jälleen yksi raasto oli ohitse. Keräsin maalihuollosta juotavaa ja syötävää ja suuntasin kohti varustesäilytystä. Näin matkalla juoksututtuja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan.

Olin ollut kymmenen kilometrin kohdalla kaikista juoksijoista 831:s ja sarjassani Naiset 40 vuotta 54:s. Maalissa olin kaikista juoksijoista 676:s ja sarjassani 37:s. Olin siis koko matkan ajan parantanut sijoitustani.

Olin onnistunut juoksemaan tasaisen juoksun ja pysytellyt enimmäkseen kahden tunnin jänisten matkassa. Juokseminen ei ollut ollut helppoa vaan voin sanoa, että tämänkertainen Helsinki Half Marathon oli yksi vaativimmista puolimaratoneista, joita olen juossut.

Tavoitteeni on juosta kuudes maratonini Espoo Rantamaratonilla syykuussa. Helsinki Half Marathonin kaltaiset juoksutapahtumat ovat hyviä välietappeja matkalla maratonille.

Välitavoitteet pitävät harjoitteluintoa yllä ja ottavat juoksijalta luulot pois. Oma tekemiseni Helsinki Half Marathonilla oli ollut varmaa tekemistä, mutta mikään ei tullut ilmaiseksi.

Jouduin lämmössä miettimään, mitä jos hyydyn ja on pakko kävellä tai mitä jos vatsani menee uudestaan sekaisin ja joudun viettämään aikaani juomapisteiden bajamajoissa. Onneksi mitään poikkeavaa ei tapahtunut.

Helsinki Half Marathon oli hyvä tapahtuma kohti seuraavaa tavoitettani. Oli myös mukava nähdä kaikkia juoksututtuja.

Olen juoksuharrastukseni alkuajoista asti tykännyt juoksutapahtumista. Ne palvelevat muutenkin kuin vain antamalla puitteet uusien ennätysten tekemiseen tai muiden juoksijan omien tavoitteiden saavuttamiseen.

Juoksutapahtumat ovat sosiaalisia tapahtumia. Niihin valmistautuessa voi vaihtaa tuntemuksia ja vinkkejä vaikkapa somessa.

Etenkin tapahtuman jälkeen on mukava seurata, miten muilla on mennyt ja mitä mieltä he ovat. Tällä blogikirjoituksella ja raportilla kannan oman korteni kisakokemusten kekoon.