On aika laittaa syksy pakettiin

Juoksin syyskuun puolivälissä kuudennen maratonini. Olin valmistautunut siihen, että maratonin jälkeen odottaa vaikka mitä post marathon bluesia.

Kaksi vuotta aiemmin olin tuntenut maratonin jälkeistä innottomuutta, jolloin en meinannut uudestaan löytää kipinää harjoitteluun.

Tänä syksynä jouduin korjailemaan maratonin jälkeen vain fyysisiä vammoja. Halu harjoitella ei ollut kadonnut minnekään.

Maratonin jälkeen irtosi yksi varpaankynsi, mutta se on juuri ja juuri mainitsemisen arvoinen asia.

Syyslomalla kävin osteopaatin juttusilla. Osteopatiassa hoidetaan kehon rakenteellisia ja toiminnallisia vaivoja.

Olin saanut osteopaatilta avun lonkkakipuun, joka esti juoksemisen kahden kuukauden ajan alkukesästä 2018. Nyt suuntasin jälleen saman osteopaatin luo vaivoineni.

Tällä kertaa ongelmia tuotti vasen etureiteni. Kalvot reiden ulkosyrjällä tuntuivat kireiltä. Pelkäsin, että jalkaan on kehittymässä juoksijan polvi.

Osteopaatti ei ollut samaa mieltä keksimästäni diagnoosista. Reiden tilanne ei viitannut juoksijan polveen. Hän sen sijaan uskoi, että vaiva juontuu tälläkin kertaa lantion ja/tai alaselän alueelta.

Osteopaatti ei tietenkään näe kehoni sisään ja sitä, onko siellä jotain vialla. Osteopaatti tutkii kehon liikeratoja ja tunnustelee lihaksia ja niveliä. Sain käynnillä myös manipulaatiohoitoa vasempaan jalkaan.

Olin jo ennen osteopaatin luona vierailua aloittanut kuntosalilla käymisen. Tajusin itsekin, että juoksun täyttämän kesän jälkeen on välillä panostettava lihaskuntoon, jotta keho kestää. Selvästikin kehoni jo antoi merkkejä, että ei enää pelkkää juoksua.

Minulla oli tallella ohjeet jalkatreeniin, jota tein vajaa kymmenen vuotta sitten, kun loukkasin oikean polveni. Osteopaatti lisäsi ohjelmaani muutamia erityisesti omaan vaivaani kohdennettuja harjoitteita.

Koska vasen jalkani kääntyy hieman sisäänpäin, aloin tehdä salilla muun jalkatreenin ohella yhden jalan maastavetoja ja bulgarialaista askelkyykkyä siten, että vasemman jalan ympäri menee kuminauha.

Kuminauha vetää polvea ”väärään” suuntaan, jota yritän estää. Oikeat lihakset vahvistuvat ja jalka pysyy paremmin oikeassa asennossa myös juostessa.

Kysyin osteopaatilta, onko vastaanotolle tarpeen tulla vielä uudelleen. Hän loi minuun uskoa, että vaiva katoaa näillä harjoitteilla, eikä uusintakäyntiä tarvita.

Osteopaatti on ollut oikeassa. Vasemmassa jalassani on edelleen ajoittain tuntemuksia, mutta ne eivät estä juoksua.

Olen siis myös juossut. Lokakuussa 60 kilometriä ja marraskuussa reilu 80. Tavallisesti, kun harjoittelen maratonille, juoksen yli 40 kilometriä viikossa eli yli 160 kilometriä kuukaudessa.

Esimerkiksi elokuussa 2021 ennen nykyisen maratonennätykseni 3:53 h juoksemista juoksin 172 kilometriä.

Olen tänä syksynä panostanut salitreeniin. On ollut mukava viettää enemmän aikaa valoisalla kuntosalilla kuin ulkona pimeässä. Olen ollut todella motivoitunut jo siksi, että tiedän, että jokainen salikerta tekee minusta vahvemman juoksijan.

Olen syksyn ajan käynyt kuntosalilla vähintään kaksi kertaa viikossa. Joinakin viikkoina olen vieraillut tutulla kuntosalilla jopa kolme kertaa. Välillä teen ylävartalon treenin.

Näin sen on pitänyt mennäkin: enemmän lihaskuntoa ja vähemmän juoksua. Keväällä suhde kääntyy päälaelleen, kun alan tammikuun puolenvälin jälkeen lisätä kilometrejä kohti toukokuun maratonia.

Tuntuu, kuin kaamos ei olisi saanut otettaan minusta tänä vuonna. Pimeä loppuvuosi on minulle yleensä ankeaa aikaa, josta pitää vain selvitä. En ole jouluihminen, vaan toivon ainoastaan, että vuoden lyhin päivä on ohitse ja alkaa kevään odotus.

Tahmaisia päiviä, jolloin en ole tuntenut saavani mitään aikaan, on mahtunut toki mukaan, mutta yleisesti oloni on ollut tänä syksynä energinen.

Olen pohtinut, johtuuko pirteyteni isommista annoksista (50-100 mikrogrammaa/vuorokausi) D-vitamiinia, lihaskuntotreenistä vai mistä.

Ehkä nykymaailmassa pienetkin asiat tuovat iloa, kun ruoan hinta ja muut elämisen kustannukset nousevat sota Euroopassa jatkuu.

Syksyyn mahtui yksi ikäväkin asia, kun viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli. Iäkkään ihmisen poismeno on tietenkin mitä luonnollisinta, mutta aiheuttaa siitä huolimatta surua. Surun lisäksi mieltä ovat myllertäneet ajatukset, mistä itse olen tulossa ja minne menossa.

Blogini tulevaisuutta olen miettinyt myös. Ajatus siitä, että keskityn kirjoittamiseen, on vain vahvistanut.

Olen huomannut, että esimerkiksi Instagram on aina vain enemmän mennyt videoiden tekemisen ja niiden katselun suuntaan. Mitä ihmettä me niistä haemme ja saamme? Tunnen tyhmentyväni, jos jään katsomaan videoiden virtaa.

Twitter on enemmän ja vähemmän pilalla omistajanvaihdoksen vuoksi. Alustalta on kadonnut keskustelijoita. Sama voi tapahtua muillekin sosiaalisen median alustoille.

En jatkanut enää Helsinki City Running Dayn Ambassadorina. Syitä oli useampia, mutta yksi oli se, että itseni sijaani haluan nähdä siellä innokkaita uusia ihmisiä. Ehdin olla ambassadorina neljä vuotta.

Syksyn maratonin jälkeen oli selvää, että haluan taas seuraavalle. Maratonista on tullut minulle juoksumatka, joka tarjoaa juuri sopivasti haastetta.

Tiedän, että maratonin juokseminen vaatii riittävästi juoksukilometrejä ja laadukkaita treenejä. Nyt vielä ei ole kovin pitkien pitkisten tai haastavimpien vauhtikestävyystreenien aika.

Tässä vaiheessa vuotta ei ole tarkoitus väsyttää itseään. Ehkä olen onnistunut pitämään harjoittelun ja muun elämän balanssissa, sillä yleisolotilani on erittäin hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti loppuvuotta. Ei enää monta viikkoa, kun saan heittää vanhan seinäkalenterin paperinkeräykseen ja ottaa käyttöön uuden. Edessä on taas 12 kuukautta ja monta tyhjää ruutua täytettäväksi.