Miten moni juoksee sen vuoksi, että se tuo rauhallisen olon? En tiedä vastausta kysymykseen, mutta sitä voi kukin miettiä.
En tarkoita pelkästään sitä, että juoksemaan on pakko mennä, koska mieli ja keho ovat levottomia ja rauhattomia. Etupäässä tarkoitan rauhoittumisella sitä, että juoksija tietää nauttivansa seesteisestä olosta, joka juoksulenkkiä seuraa.
Liikunta lisää serotoniinin ja dopamiinin pitoisuuksia. Lisäksi on huomattu, että stressihormoni kortisolin määrä lisääntyy juoksulenkin aikana, mutta laskee lenkin jälkeen alhaisemmalle tasolle ja myös pysyy siellä jonkin aikaa. Se rauhoittaa.
Juoksu toimii levottomuuden ja rauhattomuuden taltuttajana. Se ei ole itselleni ensisijainen syy juosta, vaikka nautinkin kaikesta sen tuomasta hyvästä olosta. Juoksu ei ole minulle ainoastaan keino saavuttaa jotain, vaan juoksulla on itseisarvoa.
Juokseminen on kyvykkyyttä, luonnon keskellä kulkemista, vapautta ja sitä, että voin käyttää kehoani siihen, mihin se monen muun asian ohella on tarkoitettu.
Osa juoksulenkkiä seuraavasta rauhallisuuden tunteesta tulee oman kokemukseni mukaan fyysisestä väsymyksestä, joka pidempiä tai kovatehoisempia juoksuharjoituksia seuraa. Rehkimisen jälkeen annan itselleni helpommin luvan vain olla.
Pitkät parin tunnin lenkit ovat suosikkiharjoitusiani. Ne ovat olleet sitä jo kauan.
Olen tykännyt juosta pitkiä lenkkejä siitä alkaen, kun kuntoni on ollut sellainen, että puolimaratonin mittaisia lenkkejä on voinut juosta muulloinkin kuin äärimmäisenä suorituksena juoksutapahtumassa.
Jos juoksen yksin, kuuntelen lähes poikkeuksetta musiikkia. Kuuntelu on ehkä hieman väärä termi. Kuuloluuni korvassa ottavat vastaan tärykalvon värähtelyt.
Ajoittain havahdun siihen, että tämä oli hittibiisi sinä kesänä, kun esikoiseni syntyi, tai että tätä kuuntelin elämäni risteyskohdassa.
Usein juostessani musiikki soi korvissa, mutta ajatukseni ovat muualla. Mitä sitten ajattelenkin, parhaimmillaan mieli hukkaa yhteyden kehoon. Jalat kuljettavat eteenpäin ja mieli vaeltelee omia polkujaan.
Edellämainitun kaltainen täydellinen keskittyminen on harvinaista muussa elämässäni. Olen pian ollut samassa työpaikassa 18 vuotta. En ole ollut siellä siksi, että tekisin töitä flow-tilassa.
Sosiaalivakuutus ei ole niin mielenkiiintoista, että sitä ajatellessani menettäisin täysin ajan ja paikan tajun. Jotain ihmisen on kuitenkin tehtävä, että saa rahaa kulujensa kattamiseen.
Pidän kirjoittamisesta melkein yhtä paljon kuin pidän juoksemisesta. En muuten olisi pitänyt blogia yli viittä vuotta.
Ilmaiset skumpat pr-tilaisuuksissa tai mahdollisuus esitellä omaa pärstäänsä eivät ole syy kirjoittaa. Päinvastoin, usein mietin, miten paljon haluan esitellä itseäni, kun mieluummin esittelisin ajatuksiani. Skumpan juominen on mukavaa.
Kirjoittamisessa hienointa on prosessi. Palaan harvoin lukemaan vanhoja tekstejäni. Kun ne on laitettu maailmalle, alan pohtia jo uutta aihetta.
Jotta kirjoittaessani pääsen flow-tilaan, on ympäristön oltava rauhallinen. Kotona se harvoin sitä on. Kirjoittamisprosessini on usein täynnä reikiä kuin haulikolla ammuttu vesilintu.
Juostessani saatan päästää pariksi tunniksi flow-tilaan. Miettikää, miten hyvää se tekee repaileiseen maailmaan tottuneelle ihmiselle. Kaiken serotoniinin ja muun lisäksi, joita kehoon ryöpsähtää, aivot saavat lepoa ja voivat keskittyä vain käsillä olevaan hetkeen.
Ehkä joku on se, joka rauhoittuu elokuvaa katsellessa. Se joku en ole minä. Elokuvan on oltava todella mielenkiintoinen, jotta ajatukseni eivät ala harhailla.
En tarkoita sitä, että minun pitäisi esimerkiksi vilkuilla puhelintani vähän väliä. Jos päätän pitää puhelimen poissa käsistäni elokuvan ajan, ei se vaadi muuta kuin päätöksen. Se ei ole vaikeaa.
Muistan, miten ystäväni joskus 2000-luvun alkupuolella ajalla ennen älypuhelimia kertoi, miten ihanaa on lentää mannertenvälisiä lentoja, kun voi katsoa kannettavalta tietokoneelta jopa kaksi elokuvaa putkeen.
En tiedä kamalampaa ajatusta, kuin se, että joutuisin tuntikaupalla istumaan passiivisena alumiinipurkissa.
Jos vielä hetken jatkan lentokonematkustamisesta, viihdyn yläilmoissa, jos saan kirjoittaa tai lukea. Viime kesänä, kun matkustin Italiaan, kirjoitin lentokoneessa blogikirjoituksen. Kun olin valmis, kirjauduin koneen nettiin ja julkaisin kirjoituksen. Ihmeellistä tuo nykyaika ja kaikki teknologian tuomat mahdollisuudet.
Tässä kirjoituksessa onnistuin kirjoittamaan pitkät pätkän juoksemisesta, mutta en maininnut sanallakaan sykkeistä tai kilometriajoista.
Juokseminen on sitäkin: vauhtien kyttäämistä ja kunnon kehityksen tarkkailua.
Minulle ja varmaan monelle muullekin juoksu on myös muuta. Se on rauhoittumisen paikka.
Lähteenä käytetty Anders Hansenin kirjaa Aivoblues .
LENKILLÄ 