Kisaraportti Midnight Runilta 2023

Kisakuume alkoi nousta, kun hain perjantaina Midnight Runin tapahtumapaidan, ajanottosirun ja rannekkeen Forumin kauppakeskuksesta Helsingistä. Juoksijoilla ei Midnight Runilla ole perinteisesti numerolappua rinnassaan, vaan kaikki pukeutuvat tapahtumapaitaan. Ajanottosiru kiinnitetään juoksukengän nauhoitukseen.

Tänä vuonna tapahtumapaita oli liila. Eräs juoksukaverini sanoi, että se näyttää värinsä vuoksi yöpaidalta. Pidän liilan hempeästä sävystä, joten tapahtumapaidasta tulee minulle myöhemmin treenipaita.

Hain oman paitani lisäksi samalla kertaa yhden juoksukaverini sekä kahden naapurini paidat. Kun asiakaspalvelija oli viikkaamassa neljää paitaa tiskille, hän kysyi, onko tapahtuma tuttu. Tyydyin vastaamaan, että kyllä.

Olen vuodesta 2014 alkaen juossut useammallakin Midnight Runilla. Kesän 2017 olin Helsinki Midnight Runin Ambassador eli lähettiläs. Tapahtuma on siis tuttu ja sillä on aina erityinen paikka sydämessäni. Niinpä halusin tänäkin vuonna viettää yhden alkusyksyn pimenevän illan Helsingin keskustassa.

Kymmenen kilometrin kisaan ei tarvitse valmistautua samalla tavalla kuin puolimaratonille tai maratonille. Olin pitänyt kaksi lepopäivää ennen lauantain juoksupäivää. Perjantai-iltana lakkasin itselleni violetit kisakynnet.

Sain onnekseni hyvin nukuttua perjantain ja lauantain välisen yön. Söin runsaan aamiaisen ja join vettä pitkin päivää. En säästellyt syömisessäni myöskään lounaalla. Kahvin kanssa otin suklaata. Midnight Run juostaan nimensä mukaisesti illalla, ja oma lähtöni oli kello 21:04. Lounaan jälkeen en syönyt enää toista ateriaa.

Torkuin hieman iltapäivällä. Aikaa tuntui olevan paljon, joten lähdin kaverini kanssa vielä sienimetsään. Sanoin hänelle, että viimeistään kuudelta minun pitää olla kotona. Niin olinkin – mukanani kassillinen rouskuja.

Perkasin kiireisesti sienet, ryöppäsin ja laitoin ne jääkaappiin. Samalla vaihdoin vaatteita, asettelin ajanottochippiä paikoilleen ja vastailin kavereiden viesteihin, millä junalla menemme. Ehdin syödä yhden voileivän ja juoda lasillisen mehua. Lounaan jälkeen se oli ainoa ateriani ennen illan juoksua.

Samalla, kun kävelin Helsingin päärautatieasemalta kisakeskuksena toimineelle Senaatintorille, join tölkillisen sokeritonta energiajuomaa. En juo usein energiajuomaa, mutta toisaalta en usein myöskään juokse yhdeksän aikaan illalla.

Varustesäilytys aukesi kahdeksalta, eli tuntia ennen kisan starttia. Vein reppuni säilytykseen ennen kuin se ruuhkautui. Otin valokuvia juoksukavereitteni kanssa, moikkailin tuttuja ja tein pienen kierroksen Senaatintorilla. Liiloja paitoja näkyi kaikkialla ympärilläni.

Minulla oli juoksun aikana mukanani juoksuvyössä puhelin. Kuuntelen usein musiikkia juoksutapahtumissa, mutta Midnight Run tekee poikkeuksen. Reitin varrella on niin paljon kannustusta, että en kaipaa omia kuulokkeitani. Usealla kannustuspisteellä pauhaa musiikki. Ruuhkaisessa ja pimeällä juostavassa tapahtumassa on myös turvallisinta, kun kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.

Kävin bajamajassa ja menin odottelemaan alkulämmittelyä Tuomiokirkon portaiden äärelle. Hain paikan oman lähtöryhmäni läheltä, jotta en ruuhkassa ryhmittyisi väärin. Halusin myös varmistaa paikkani ryhmän etuosasta.

Olin viime syksynä tapahtumaan ilmoittautuessani merkinnyt lähtöryhmäkseni 3a:n, jossa tavoiteaika kymmenellä kilometrillä oli 50:00-54:59 minuuttia. Olen viime vuosina juossut matkan hieman yli 50 minuuttiin, joten se oli minulle oikea ryhmä.

Harmikseni edelläni lähtivät VIP- ja naamiaisryhmät, joissa saattoi olla minkä tasoisia juoksijoita tahansa. Usein ihmiset myös ilmoittautuvat nopeampaan ryhmään kuin mitä he lopulta juoksevat. Lopputuloksena saattaa olla se, että he tukkivat tien takaa tulevilta.

Kymmenellä kilometrillä juokseminen on repivää heti alusta alkaen. Toisin on maratonilla, jolle ei tarvitse lämmitellä. Keho lämpenee pikkuhiljaa matkan edetessä. Ennen Midnight Runia osallistuin Senaatintorilla järjestettyyn yhteiseen lämmittelyyn.

Hypin, pompin, venyttelin ja kurkottelin rytmikkään musiikin tahdissa. Lihakset lämpenivät, mutta samalla minun tuli jano! Saatavilla ei tietenkään ollut mitään juomista. Pidempien matkojen tapahtumissa pidän usein lähtöä odotellessani ulottuvilla pientä vesipulloa, josta voin kostuttaa suutani. Nyt minulla ei ollut sellaista mukanani. Ei auttanut muu kuin asettautua lähtöön kurkku valmiiksi kuivana.

Ensin lähtivät nopeimmat 1- ja 2-ryhmät. Vain neljä minuuttia ensimmäisen lähdön jälkeen tuli oman 3a-ryhmäni vuoro. Napsautin kelloni päälle, kun ylitin lähtöviivan. Valot vilkkuivat pimeässä illassa, musiikki soi ja kannustus oli hurjaa. Oli hienoa lähteä juoksemaan.

Sain paikan ryhmän etuosasta ja pääsin valitsemaan melko vapaasti juoksulinjani. Laskettelin Esplanadin poikki Unioninkatua pitkin kohti Tähtitorninmäkeä. Kymmenellä kilometrillä ei ehdi paljon kiriä kiinni hukattua aikaa, mutta toisaalta matka on sen verran pitkä, että jalat eivät saa mennä heti alussa hapoille. Siksi ei pidä lähteä liian kovaa juoksemaan.

Juoksin reipasta, mutta hallittua vauhtia. Yritin olla välittämättä muista juoksijoista. Jos joku meni ohi, annoin hänen mennä, ja menin itse hitaampien ohitse. Ensimmäisellä kilometrillä keskivauhtini oli 5:05 minuuttia. Sykkeeni pysyi vielä melko matalalla ja oli 157 lyöntiä minuutissa.

Ensimmäinen kilometri päättyi koko reitin korkeimman mäen päälle. Sieltä laskettelin alas seuraavan kilometrin vauhdilla 4:49 minuuttia. Valitsin mäen päällä valmiiksi juoksureitin siten, että pääsin rullailemaan muiden ohitse vasenta laitaa. Alamäet kannattaa kisoissa ehdottomasti käyttää hyväkseen ja antaa painovoiman viedä.

Reitti kiersi seuraavaksi Meripuistossa. Siellä juoksin tasaisia ”työkilometrejä”. Mietin juostessani, että nyt on pidettävä sopiva vauhti yllä, mutta vielä ei saa lähteä pinkomaan liian kovaa. Kilometrinvauhtini oli tuossa kohtaa 5:05 minuuttia ja sykkeeni oli noussut yli 160:n.

Kaivopuistossa Midnight Runin juoksureitti nousi jälleen mäelle. Annoin vauhtini hidastua, sillä en halunnut saada jalkojani hapoille. Rauhallisemmin tultu ylämäki ei haitannut, sillä sain kaiken kiinni alamäessä. Neljäskin kilometrin meni ajassa 5:05 minuuttia.

Kaivopuiston jälkeen aloimme lähestyä reitin puoliväliä. Vilkaisin viiden kilometrin kohdalla kelloani. Väliaikani oli 25:30 minuuttia. Jos jatkaisin tasaista vauhtia, olisi loppuaikani sama kuin keväällä kymmenen kilometrin kisassa, eli noin 51 minuuttia.

Olympiaterminaalin kohdalla oli jälleen nousua, enkä kiirehtinyt. Mäen jälkeen sain hyvän vauhdin, mutta kauhukseni huomasin, että sivukadulta purkautuivat viiden kilometrin juoksijat suoraan eteeni. Olin Vanhan Kauppahallin kohdalla, kun juutuin selkämereen. Yleensä niin mukava Kauppatorin osuus, jossa kannustus on hurjaa, meni siihen, kun puikkelehdin hitaampien ohitse.

Kuudennen kilometrin juoksin ajassa 4:52 minuuttia. Sykkeeni nousi jo 168:an. Juoksin vauhtia, jota pystyin vielä ylläpitämään, eivätkä jalkani menneet täysin hapoille. Syke kertoi, että kovin paljon kovempaa en olisi enää voinut juosta.

Reitille osui joitain todella pimeitä kohtia. Suurimmaksi osaksi katuvalot valaisivat matkaa, mutta välillä valonlähde oli vain pieni lyhty maassa. Juoksin varovasti ja maahan katsellen, etten vain taittaisi nilkkojani. Samoin oli katsottava tarkkaan kaikki kadunreunusten kanttikivet. Onneksi sää oli kuiva, eikä missään ollut liukasta.

Moni oli lähtenyt matkaa shortseissa tai lyhyissä trikoissa. Niissä olisi varmasti pärjännyt mainiosti. Minulla oli jalassani pitkät trikoot. Valitsin ne siksi, että niillä tarkenisin, vaikka ilma viilenisikin. Se ei viilennyt, vaan oli vielä kisan kuluessakin 20 astetta. Meri oli täysin tyyni, ja ilma lämpöisen kostea.

Pitkissä trikoissa tuli lämmin, mutta menoa ne eivät haitanneet. Ohitin reitin jälkimmäisen juomapisteen kuuden kilometrin paikkeilla. Kurkkuani oli kuivannut jo lähdössä, mutta en pysähtynyt juomaan. Tiesin, että jalat tuntuisivat pysähdyksen jälkeen epämiellyttävän kankeilta. Vaikka minun oli jano, se oli vain tunne, joka ei haitannut suoritustani. Ei ollut kyse maratonista, jossa tulee nestehukka, jos ei juo.

Sykkeeni kapusi viimeisillä kilometreillä 170:een. Matkalle osui vielä muutamia mäkiä, eikä vauhtini aivan viimeistä kilometriä lukuun ottamatta ollut kovin nopea. Seitsemäs kilometri kulki aikaan 5:07, kahdeksas 5:20 ja yhdeksän 5:14 minuuttia.

Kilometritolpat yksi toisensa jälkeen tulivat vastaan ilahduttavan nopeasti. Jos juokseminen alkoi jo tuntua, niin eipä ollut enää paljon jäljellä. En aivan viitsinyt kaikkeani antaa viimeisillä kilometreillä. Juoksin niin, että oli vielä mukavaa.

Loppukirin paikka tuli viimeisellä kilometrillä. Sille mahtui vielä nousua ja laskua ja useampi jyrkkä mutka. Kymmenennelle kilometrille osuivat reitin ehkä tylsimmät maisemat, mutta maalin lähestyminen sai jalan jälleen nousemaan. Kipitin viimeisen kilometrin 4:51 minuutissa. Paukkuja oli selvästikin vielä jäljellä.

Tunne, joka valtaa, kun viimein näkee maalin, on huikea. Juoksin viimeiset kymmenet metrit niin kovaa kuin jaksoin. Ohitin yhden miehen vielä hieman ennen maalia. Painoin maaliviivalla kelloni sammuksiin. Se näytti 51:17 minuuttia.

Virallisena aikana kisasta sai ilmeisesti vain nettoajan, eli ajan, joka oli kulunut lähtöviivan ylittämisestä maaliviivan ylittämiseen. Yleensä virallinen aika on bruttoaika, joka kuluu lähtölaukauksesta maaliviivan ylittämiseen.

Loppuaikani oli 51:11. Keväällä Helsinki10:llä juoksin saman matkan ajassa 51:35 minuuttia. Kesän maratontreenit eivät ole tehneet minusta nopeampaa, mutta ei vauhtini ole myöskään hidastunut. Olin ja olen aikaan erittäin tyytyväinen.

Maaliintulon jälkeen otin maalihuollosta kaikkea, mitä siellä oli tarjolla, eli urheilujuomapullon, banaanin ja suklaakeksin. Hain reppuni säilytyksestä ja lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa. Porthanian kohdalla mies ojensi minulle flaijerin ja kehotti tulemaan juoksemaan keväällä Helsinki Spring Marathonille. Hän tunnisti minut ja naurahti, että niinhän sinä olit juoksemassa keväällä. Otin esitteen mukaani.

En aivan ehtinyt junaan, vaikka juoksin laiturille. Se oli onneni, sillä bussilaiturilla odotteli tuttuni. Hyppäsimme samaan bussiin ja matka meni joutuisasta juoksu- ja muita kuulumisia vaihtaen.

Söin kisan jälkeen vain maalihuollon eväät, mikä oli virhe. Olisi pitänyt syödä enemmän. Nukahdin puolenyön maissa, mutta havahduin muutaman tunnin unien jälkeen kuvottavaan oloon. Luulin jo, että joudun lähteä oksentamaan. Nukahdin kuitenkin uudestaan, ja heräsin seuraavan kerran kuudelta aamulla. Onneksi sain senkin jälkeen vielä nukuttua, ja nukuin lopulta puoli yhdeksään.

Myöhään illalla juokseminen laittaa kehon kierroksille. Seuraavan päivänä oli nälkä ja jano ja etureidet hieman väsyneet. Kävin metsässä kävelemässä ja poikani kanssa pyöräilemässä. Uskon, että palaudun kisasta hyvin ensi viikonlopun maratonille.

Laitoin Porthanian edessä seisoneelta mieheltä saamani flaijerin kiinni jääkaapin oveen. Syksyn maraton on vielä juoksematta ja sen jälkeinen ylimenokausi pitämättä, mutta juoksutapahtumien makuun ja imuun päästyään ei voi lopettaa.

Midnight Runille osallistuminen osoitti taas sen, mikä juoksutapahtumissa kiehtoo. Ne auttavat yltämään hyvään suoritukseen sekä antavat motivaatiota harjoitella lisää ja osallistua taas seuraavaan tapahtumaan. Juoksutapahtumissa näkee tuttuja, joiden kanssa on mukava sekä ennen kisaa että kisan jälkeen jakaa tuntemuksia.

Fyysinen väsymys tuo kierolla tavalla hyvän tunteen. Yksittäisen harjoittelulenkin jälkeen ei huomaa, mitä edistystä kehossa tapahtuu. Kun kisassa onnistuu, voi itseään katsoa seuraavana päivänä peilistä ja kehua, että hyvin tehty. Jalat kantoivat ja mieli kesti. Hyvässä tunteessa on luvallista kellua päivän tai pari, kunnes on aika suunnata taas kohti seuraavia haasteita.