Neljän tunnin alitus Helsinki City Marathonilla

Osallistuminen Helsinki City Marathonille saatu.

Lauantaina juoksin neljännen maratonini Helsinki City Marathonilla. Lähtö oli vasta puoli kolmelta iltapäivällä, mutta saavuin tapahtumapaikkana toimineelle Olympiastadionille jo reilu kaksi tuntia aiemmin. Toin tapahtumaan omat juomat, jotka piti toimittaa järjestäjille puoli yhteen mennessä. Ennen lähtöä järjestäjät veisivät juomat juomapisteille.

Olen mukana Helsinki City Running Dayn Street Teamissä, mikä oikeutti pääsyyn VIP-tiloihin. Sain odotella lähtöä pukuhuoneiden puolella lämpöisissä sisätiloissa. Olin ottanut mukaan kahvia ja eväsleivän, jotka nautin noin kaksi tuntia ennen lähtöä. VIP-huoneen pöydältä nappasin vielä pienen makean jälkiruoan ja join vettä.

Pukuhuoneeseen alkoi saapua puolimaratonin juoksijoita, jotka olivat lähteneet matkaan jo kello 11. Helsinki City Doublelle osallistunut Pia, joka on laillani mukana Street Teamissä, tuli innosta puhkuen viettämään puolimaratonin ja maratonin välissä ollutta aikaa pukuhuoneeseen. Pahin jännitys karisi Pian kanssa jutellessa. Hetken kuluttua paikalle saapui myös Street Teamin Katja, joka myös oli juossut puolimaratonin.

VIP-tiloista siirryin noin kahden jälkeen odottelemaan lähtöä. Näin vielä Juoksujalka vipattaa -blogia pitävän Merituulin, joka oli juuri palannut puolimaratonilta. Kävimme Pian kanssa katsomassa maalialueella, jossa meistä otettiin alla oleva lähtökuva. Minä tukka silmillä.

Maratonin juoksijoita oli yllättävän paljon tai sitten en vain ole tottunut viime aikoina näkemään niin runsaasti ihmisiä yhdessä paikassa samaan aikaan. Lähtöryhmien jakaminen kuuteen eri osaan takasi kaikille riittävästi tilaa ympärilleen. Lähtöviivalle ei tarvinnut rynnätä, sillä kunkin aika alkaisi raksuttaa vasta, kun maaliviiva oli ylitetty.

Juttelin lähdössä juoksupiireistä tutun Esan kanssa ja bongasin myös radiojuontaja Kimmo Sainion. Meillä oli Kimmon kanssa sama tavoite juosta neljän tunnin pintaan, joten menin kysymään häneltä viime hetken tunnelmat. Todettiin yhdessä, että hullua hommaa. Torvi soi lähdön merkiksi. Laitoin kuulokkeet korville ja huikkasin Kimmolle vielä viimeiset tsempit. Se oli menoa sitten.

Lähdin juoksemaan maski naamalla, kuten oli neuvottu. Jonkin aikaa juostuani aloin tuntea, miten hengittäminen kävi maskin läpi raskaaksi. Heitin maskin niille varattuun roskikseen pian alkumatkasta. Finlandia-talon kulmilla ohitin juoksuvalmentajani Ira Hassisen.

Maraton kiersi ensimmäisellä kierroksella Kaivopuiston kautta. Kun juoksijat olivat ylittämässä Ruoholahdenrantaa ja menossa Eerikinkadulle, päättivät kaksi raitiovaunukuljettajaa ajaa vaunut maratoonareiden eteen. Liikennettä ohjanneelle poliisille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää juoksijat.

Ylimääräinen pysähdys noin 17-18 minuutin kohdalla vähän harmitti, mutta harmitus katosi, kun pääsin jatkamaan matkaa läpi aurinkoisen kaupungin. Aikaa pysähdykseen ei kulunut kauaa, mutta olin tavoittelemassa uutta ennätystä – neljän tunnin alittamista – joten en olisi kaivannut tielleni raitiovaunun muodossa tullutta estettä.

Juoksin koko ajan hieman tavoitevauhtiani 5:40 min/km nopeampia kilometrejä. Seitsemäs kilometri meni aikaan 5:17 min/km, joka lähenteli jo puolimaratonin kisavauhtiani. Juoksu tuntui siinä vaiheessa tietenkin vielä helpolta, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Vierelleni tuli juoksemaan Satu, jolle huikkasin, että vähän liian reippaasti tulee juostua. Laskin vauhtia noin viiteen ja puoleen minuuttiin/kilometri.

Matka eteni Ruoholahteen, jossa tuli täyteen ensimmäinen kymppi aikaan 55:48 min. Keskivauhtini ensimmäisellä kymmenellä kilometrillä oli 5:35 min/km. Olin hyvin tavoitteessani. Juoksu tuntui edelleen yllättävän helpolta ja syke pysyi alle 160:ssä. Reitillä alkoi olla väljempää ja muiden juoksijoiden vauhti sopi omaani.

Se, että vauhdin sai pidettyä sopivana, vaati jatkuvaa kelloon vilkuilua. Yllättäen vaikeinta ei ollut pitää riittävän kovaa vauhtia, vaan hidastaa tarvittaessa. Tiesin, että vaikeimmat kilometrit olivat vielä kaukana edessä päin. Kymmenen ja kaksikymmentäkin kilometriä pitää maratonilla mennä vielä helposti.

Alun nopeat kilometrit antoivat pelivaraa ylämäissä, joita alkoi olla Lauttasaaresta lähtien. Juoksin kaikki ylämäet enkä kävellyt edes viimeisillä kilometreillä. Viime talven mäkitreenit ovat tuottaneet tulosta, sillä tunsin oloni voimakkaaksi mäissä. Annoin vauhdin kuitenkin hidastua, sillä en halunnut kuluttaa turhaan energiaani.

Olin tehnyt maratonille juomasuunnitelman, jota seurasin tarkasti. Olin ottanut mukaani viisi energiageeliä, joita kuljetin juomavyössä. Suunnitelmani mukaisesti otin niitä noin 45 minuutin välein ennen juomapistettä. Juomapisteeltä otin päälle joko kaksi mukillista vettä tai omaa urheilujuomaani. Omat juomat olin varannut viidelle eri juomapisteelle.

Tarkkaa puolivälin aikaa en muista, mutta se oli riittävästi alle kahden tunnin. Alku ainakin oli mennyt suunnitelmien mukaan ja jopa vielä vähän paremmin. Ohittelujen ja muiden mutkittelujen vuoksi oma kello piippasi kilometrit ennen virallisia kilometritolppia. En voinut täysin luottaa kellon lukemiin, mutta puolivälin jälkeen koitti ensimmäinen helpotus, kun pystyin juoksemaan tavoitteeni mukaisesti.

Maratonin toinen lyhyempi kierros alkoi 24 kilometrin jälkeen. Juoksu tuntui edelleen mukavalta. Neste ja energia imeytyivät. Mietin kuitenkin koko ajan, hyydynkö vielä ennen loppua, kun olin juossut lähes koko ajan tavoitevauhtiani kovempaa. Toisaalta ennätykseen pääseminen vaati juoksua aivan omien rajojen tuntumassa.

Matkan toinen pieni kommellus sattui 24,5 kilometrin juomapisteellä, jossa piti odottaa kolmas juomapulloni sille varatulla pöydällä. Katsoin pöytää ja se ympäristöä. Ei näy! Joko olin merkinnyt pulloon väärän kilometrimäärän, se oli viety väärälle juomapisteelle tai joku oli epähuomiossa napannut sen mukaansa. En tiedä, mitä lopulta oli käynyt, mutta tein nopean päätöksen: otin kaksi mukillista tarjolla ollut urheilujuomaa, kulautin ne kurkusta alas ja toivoin, että vatsani ei menisi niistä sekaisin. Ei onneksi mennyt.

Olin ennakoinut, että kilometrien 25-30 välillä jalat alkavat painaa. Kangistuminen alkoi pikku hiljaa hiipiä jäseniin noin 30 kilometrin kohdalla. Olin niin monta kertaa kuullut, että maraton alkaa 30 kilometrin kohdalla, joten otin sen annettuna. Näillä jaloilla on juostava loppuun asti.

En edelleenkään ollut erityisen hengästynyt tai muuten väsynyt. Jalat vain tuntuivat raskailta ja kävely juomapisteillä pelotti: pääsisinkö enää juoksun tahtiin? Aloin myös jo tehdä laskutoimituksia päässäni ja pohtia, miten paljon vauhti voi hidastua, että vielä pääsen alle neljän tunnin maaliin.

Vaikka jalat ovat kankeat, on aina yllättävää, miten lujaa niillä pystyy vielä juoksemaan. Tätä tarkoittaa varmasti se, kun sanotaan, että ”päällä näitä juostaan”. Vaikka laskin jäljellä olevia kilometrejä ja jokainen eteen tullut kilometritolppa oli suuri helpotus, pyrin juoksemaan vain sitä kilometriä, jolla olin. Pää ei pidemmän päälle kestäisi kovin hyvin, ellen keskittyisi vain käsillä olevaan hetkeen.

Pikkuhuopalahdessa noin 37 kilometrin kohdalla alkoi matkan vaikein osuus. Jalat olivat kankeat ja jokainen pienikin ylämäki tuntui tuskaiselta. Olin kuitenkin laskenut, että jopa 6 min/km vauhdilla pääsisin vielä tavoitteeseeni ja alle neljään tuntiin. Se helpotti hieman henkistä taakkaa samalla, kun jalkoja kivisti. Välillä joutui irvistämään.

Ohitin käveleviä maratoonareita ja muutamia muita selkiä Keskuspuistossa. Viimeisessä mäessä ennen Auroransillalle nousua otin kiinni miehen, joka minut huomatessaan kiristi itsekin vauhtia. Hauska huomata, miten kilpailuhenkisiä jotkut ovat. Vai oliko kyse siitä, että olin nainen, eikä hän halunnut jäädä toiseksi?

Auroransillalla joku ehkä huusi nimeäni, mutta en pystynyt kiinnittämään huomiota muuhun kuin edessä olevaan reittiin. Heti neljänkymmenen kilometrin jälkeen tuli jyrkkä käännös kohti Eläintarhan kenttää ja kauan kaivattu alamäki. Rullasin alas niin kovaa kuin kankeilla jaloillani uskalsin.

Tuntui, että 41 kilometrin merkki ei saapuisi koskaan. Luulin jo, että sitä ei ollut edes tuotu reitin varteen, mutta lopulta näin sen Vauhtitien loppupuolella. Tajusin, että matkaa ei ole enää paljon ja aikaakin vielä runsaasti. Vilkuilin epäuskoisen kelloa. Näinkö alittaisin neljä tuntia? Ja vielä suhteellisen helposti. Kunhan pitäisin yllä samaa vauhtia, ehtisin Olympiastadionille ajoissa.

Olin etukäteen pelännyt stadionille nousevaa loivaa mäkeä. Olihan se paha vielä ihan lopussa, mutta minulla ei ollut kiire. Maratonportti läheni ja stadionille kaartaessani minulla oli vielä kolme minuuttia aikaa. Ennätys oli jo niin lähellä mutta samalla niin kaukana. Viimeiset sadat metrit olivat raskaat, vaikkakin jalka nousi vielä siitä ilosta, että sai juosta Olympiastadionin upouudella mondolla.

Loppukirillä olisin päässyt alle 3:58 tuntiin, mutta ei tarvinnut. Loppuaikani oli 3:58:15. Se riitti minulle paremmin kuin hyvin. Olin parantanut aikaani viime syksystä 16 minuutilla. Haave alittaa neljä tuntia neljännellä maratonillani toteutui. Kuvasta näkee, että olen yhtä aikaa iloinen, helpottunut ja matkan uuvuttama.

Jatkoin maalihuollon kautta matkaani pukuhuoneille. Laitoin miehelleni viestin, että tulisi hakemaan. Normaalitilanteessa olisi ollut hieno jäädä fiilistelemään olotilaa muiden juoksijoiden kanssa, mutta tänä vuonna vältin turhaa ruuhkaa.

Vaihdoin pukuhuoneessa kengät ja kuivat sukat. Join vettä, mutta muistaakseni en syönyt mitään, vaikka kaikenlaista naposteltavaa oli tarjolla. Kävin vessassa, vaikka ei ollut yhtään hätä. Olin juonut matkan aikana 2-3 litraa nesteitä ja hikoillut melkein kaiken pois.

Loppumatkasta olin käynyt läpi taas ne tutut ajatukset: vaihdan lyhyempiin matkoihin, tämä on ihan kauheaa. Jälkeenpäin tarkasteltuna ennätysjuoksu oli yllättävän helppo. En keksi muuta selitystä kuin sen, että olen päässyt kuntoon, jossa voin juosta maratonin keskivauhdilla 5:35 min/km. Se tuntuu uskomattomalta, mutta totta sen täytyy olla.

Maratonin jälkeen eniten on tuntunut alaselässä ja varpaissa. Jalat ovat hieman kankeat. Kokemuksesta tiedän, että ylivirittynyt olo kestää päivän pari, jonka jälkeen iskee väsymys. Nyt pitää vain malttaa olla ja syödä ja juoda riittävästi.

Olen iloinen, että keho toimi moitteettomasti kovasta rääkistä huolimatta. On se ihmeellistä, mihin ihminen pystyy! Toisaalta se on hyvin yksinkertaista, että harjoittelemalla kunto kasvaa ja on suorastaan kumma, jos kova työ ei tuota tuloksia. Toisaalta siinä hetkessä oli myös taikaa, kun ihmettelin tulostani Olympiastadionin kirkkaiden lamppujen loisteessa. Siinä kimalluksessa on hyvä vähän aikaa leijua.