En haluaisi edes muistella, miltä minusta viime syksynä tuntui. Juoksin lokakuussa Helsinki City Marathonin, jonka jälkeen olin fyysisesti ja henkisesti monta viikkoa uupunut. Oli pelottavaa, kun en saanut juoksemisesta samaa nautintoa, kuin yleensä. Samaan aikaan lääkäri totesi, että ferritiiniarvoni oli alhainen. Aloitin rautakuurin, joka jatkuu edelleen. Tuli kaamosaika ja joulu.
Tällä viikolla olen juossut kaksi noin tunnin peruskestävyyslenkkiä. Molemmilla kerroilla tiet olivat lumisia – varsinkin tiistaina. Sain somessa kommentin, että ihanko oikeasti olin juoksemassa siinä kelissä. Myönnän, että ihmettelin sitä itsekin. Aurauskalusto oli ollut kiireinen jossain muualla kuin omalla juoksureitilläni. Juoksin Espoosta Helsingin puolelle ja loikin pitkin lumista katua nilkkojani varoen. Juoksin yhteensä 11 kilometriä.
Perjantaiaamuna kävin juoksemassa ”pois” ohjelmassa olleen tunnin peruskestävyyslenkin. Seuraavana päivänä olimme lähdössä Ylläkselle ja tiesin, että ilta menisi monoja, suksia, lenkkareita ja monenlaisia ulkoiluvaatteita pakaten. Edellisenä yönä oli satanut lunta. Sain jälleen tarpoa lumessa. Vaikka nyt alkaa iltaisin olla jo valoista, lenkkini venyvät usein pimeään aikaan. Oli mukava juosta vaihteeksi päivänvalossa. Aamuihmisenä tykkään aamulenkeistä. Juoksin yhteensä 9,7 kilometriä.
Molemmille tämän viikon lenkeille oli yhteistä se, että jaksoin. Jaksoin, vaikka olosuhteet olivat mitkä olivat. Tuntui, että nyt kulkee! Miten koomista, että maratonin jälkeen viisi kilometriä tuntui olevan riittävästi. Tuolloin ei ollut kiinnostusta enempään. Nyt noin kymmenen kilometriä on peruslenkki, jonka juoksen arkena ilman suurempia ponnisteluja.
Tiistaina lenkin keskisyke oli 143 l/min ja vauhti 6:36 min/km. Perjantaina juoksin keskisykkeellä 145 ja keskivauhti oli 6:11 min/km. Tiistaina juoksin ylämäessä toisen juoksijan kiinni ja menin ohitse. Ihan vain siksi, että pystyin. Keli oli kehno, mutta en huomannut tuulta tai lumisadetta. Liikuin omassa kuplassani, joka oli täyttynyt ilolla siitä, että juokseminen oli helppoa.
Ellei juokse vauhtikestävyysalueella tai peruskestävyysalueen yläpäässä (nk. PK2-alue), juoksun kuuluu tuntua helpolta. Ellei tunnu, pitää juosta hiljempaa tai vaihtaa kävelyyn. Diagnosoin syksyisen apatiani post marathon bluesiksi. Tavoitteen saavuttaminen (alitin neljän tunnin rajan), tavallista pidempi harjoittelujakso ja jännitys siitä, järjestetäänkö syksyn maratonia ylipäänsä, laukesivat kaikki yhdellä kertaa. Tiesin, että jatkan juoksemista neljännen maratonin jälkeenkin. Silloin se ei vain kiinnostanut, kuten yleensä.
Luin, että ylirasitustila voi tulla jo yhdestä harjoittelukerrasta, joka menee ns. yli. En usko, että minulle kävi syksyllä niin. Sykkeeni oli maratonin jälkeisinä öinä koholla, mutta yö toisensa jälkeen sydän rauhoittui aina enemmän. Lopulta syke palasi normaaliksi. Nyt tuo tahmea olo on muisto vain, oli syy sitten mikä tahansa.
Kevään ja kesän juoksutapahtumat ovat jälleen yhtä epävarmalla pohjalla kuin vuosi sitten. Treenimotivaatio pitää löytää muualta kuin juoksutapahtumista. Itselleni ne ovat toimineet motivaationa tehdä kovatehoisia treenejä. Jaksaminen maratonilla saattaa loppua jossain vaiheessa, ellei ole tehnyt vauhtikestävyysharjoituksia. Pitkien lenkkien juokseminen ei ole ollut minulle koskaan ongelma, sillä niitä juoksisin vaikka ainoana harjoitusmuotona. Tapahtumat eivät ole ensisijainen motivaationi lähde. Juoksu on ihanaa ihan itsessään ja sellaisenaan. En voisi olla iloisempi, että nyt kulkee!
LENKILLÄ 