Juoksetko sun pään takii?

Antti Tapani Tuisku meni ja teki juoksijoille oman biisin ”Pään takii”. Uskon, että moni juoksee päänsä takia. Siis siksi, että selviää muusta elämästä ja pitää päänsä niin sanotusti kasassa.

Harva tietenkään juoksee vain mielenterveytensä vuoksi, mutta myös sen vuoksi. Tieteellinen selitys sille, miksi juoksu tuntuu hyvältä ja toimii lääkkeen tavoin, on aika tylsä. Asia selvisi minulle, kun luin ruotsalaisen psykiatrin Anders Hansenin kirjoittaman populaaritieteellisen teoksen Aivovoimaa.

Yksinkertaisuudessaan psykiatri Hansenin teoria menee näin: Emme ole juurikaan muuttuneet viimeisen 12 000 vuoden aikana, vaikka elinympäristömme on aivan toinen kuin aikoinaan savannilla. Siellä piti juosta ravinnon perässä, jotta pysyi hengissä. Ne, joita juoksu palkitsi hyvällä ololla, jaksoivat juosta, saivat ravintoa ja lisääntyivät.

Yhä edelleen liikunta nostaa serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin tasoa ja toimii kuin lääke. Siitä huolimatta, että juoksemme enää huviksemme ja harvemmin elääksemme. ”Ei mitkään lääkkeet tee niin hyvää, kuin se kun juoksee täysii tyhjäks pään.” Näin laulaa myös Tuiskun Antti. Tosiaan, endorfiini on kehon tuottamaa morfiinia.

Juostessa myös elämän murheet asettuvat uomiinsa. Kun juoksee, voi samalla ajatella mieltä painavia asioita. Olkoonkin, että juokseminen tekee meistä hetkellisesti tyhmiä. Normaalitilassa aivojen toimintaan menee viidennes koko energiankulutuksesta. Juostessa aivoille ei riitä niin paljon energiaa, vaan niiden täytyy tulla toimeen vähemmällä. Pidemmällä tähtäimellä tarkasteltuna liikunta tekee hyvää aivoille, sillä se lisää verenkiertoa.

Sen lisäksi, että yksittäinen juoksukerta saa meidät paremmalle tuulelle, tulee juoksusta tapa, jota ilman ei osaa olla. Haluamme tietenkin huumeannoksemme, mutta on siinä muutakin. Hyvänolonhormonit ovat jo huuhtoutuneet elimistöstämme, kun voimme vielä nauttia raukeuden tunteesta, jonka itsensä fyysinen rasittaminen on tuonut.

Olen huomannut, että pystyn paremmin rauhoittumaan ja olemaan tekemättä mitään, kun olen kuluttanut ylimääräistä energiaani lenkillä. Muutun levottomaksi, jos en ole muutamaan päivään päässyt juoksemaan. Usein en myöskään osaa kohdistaa ylimääräistä energiaa mihinkään järkevään ja pahimmillaan en saa tehtyä mitään, kun en osaa päättää, mitä pitäisi tehdä.

Jos myöntää, että juoksee ”pään takii”, kannattaa samaan hengenvetoon miettiä, mitä päälle tapahtuu, jos ei pääse juoksemaan. Jos juoksusta on tullut ainoa ratkaisu ja ulospääsy ongelmiin, ollaanko jo vaarallisilla vesillä? Ainakin kannattaa miettiä, mitä muita keinoja on saada vastaavaa hyvää mieltä.

Itse olen liikuntaharrastuksen ohella pitänyt yllä käsityötaitoja, lukenut, kirjoittanut sekä muistanut ystäviä, kavereita ja sukulaisia. Oma perhe tulee aina ykkösenä, mutta ihminen ei voi elää muille. On ajateltava myös itseään, sillä kenestäkään tai mistään muusta ei voi olla sataprosenttisesti vastuussa kuin omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan.

Tiedän, että en joudu toimettomaksi, jos juoksuharrastus pitää laittaa tauolle. Olin vajaa kolme vuotta sitten kaksi kuukautta niin sanotusti telakalla rasitusvamman vuoksi. Koville se otti, mutta laitoin energiaani muihin asioihin. Pystyin pyöräilemään, mutta sen lisäksi näin kavereita, laitoin ruokaa, leivoin, juhlin 38-vuotissyntymäpäiviäni kaksi päivää putkeen ja tanssin aamuviiteen. Miestäni aiheellisesti huoletti, mitä tapahtuu, kun täytän 40 vuotta. Koronapandemia rauhoitti 40-vuotispäivän vieton kahvitteluun ulkoterassilla.

Juoksuharjoittelusta on tullut niin olennainen osa elämääni, että on vaikea olla ilman. Ruoka maistuu, uni maittaa, elämä tuntuu mukavalta. Olen harrastanut juoksua pian yhdeksän vuotta ja olen tottunut juoksevaan minääni. Voi kai sanoa, että juoksu on jo osa identiteettiäni.

Juoksun vaikutus ei lopu siihen, kun ottaa viimeisen askeleen ennen kotiovea. Siihen asti olen juossut ”pään takii” eli nauttinut endorfiineista. Lenkin jälkeen iloitsen, kun voin tuntea, miten elimistöni imee vesimolekyylit juomasta ja hiilihydraatit ruoasta. Maltan olla paikoillani, kun ei ole enää energiaa olla levoton. Nukahdan illalla väsyneenä ja nukun sikeästi.

Sen lisäksi, että juoksen ”pään takii” juoksen myös koko kehoni takia. En pudottaakseni painoa, sillä se ei ole koskaan ollut syy, miksi juoksen. Painan nyt varmasti enemmän kuin yhdeksän vuotta sitten. Tarkkaa tietoa painostani minulla ei ole, sillä lakkasin käymästä vaa’alla neljä vuotta sitten. Vaatteet saavat kertoa.

Kehoni ei kestäisi toimistotyön passiivisuutta ja staattisia työasentoja, ellen juoksisi ja harrastaisi muuta liikuntaa. Lisäksi viime vuosina harjoitteluni on muuttunut tavoitteelliseksi. Onnistumiset pitkän harjoittelukauden jälkeen tuntuvat hyvältä.

Keho ja mieli ovat sillä tavalla erottamattomat, että fyysinen huono olo vaikuttaa myös henkiseen jaksamiseen. Kääntäen: hyvässä fyysisessä kunnossa on mukava olla. Sitä ei huomaa vain lenkkipoluilla ja kuntosalilaitteiden äärellä vaan myös tavallisessa arjessa. Elämä enimmäkseen on arkea, jota päämme ja kehomme on kestettävä.