Kesälomamatkamme suuntautui tänä vuonna Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Matka on taittunut omalla autolla. Tätä kirjoittaessa olemme ajaneet jo yli 2 000 kilometriä. Ennen kuin auto on Espoossa omassa autokatoksessa, näyttää trippimittari yli 3 000 kilometriä.
Aloitin kesälomani 30 kilometrin juoksulenkillä Helsingissä. Siitä seuraavana päivänä ajoimme matkan ensimmäisen etapin Espoosta Kuusamoon. Pitkään autossa istuminen ei ahdistanut, sillä jalat kaipasivat lepoa. Kuusamossa juoksin yhden vajaan tunnin aamulenkin.
Seuraava yöpymispaikka oli Saariselällä Lapissa, jossa majoituimme ihanassa kelohonkamökissä tunturipuron äärellä. Patikointimaastot Saariselällä olivat loistavat. Saman päivän aikana kävelimme ensin perheen kanssa noin seitsemän kilometriä kumpuilevassa tunturimaisemassa ja kävin yksin vajaan tunnin juoksulenkillä.
Olimme lähteneet kotoa sunnuntaiaamuna. Torstaina alkuillasta saavuimme ensimmäiseen majapaikkaamme Norjan puolella. Vuokramökki sijaitsi Porsanginvuonon rannalla. Sieltä käsin kävimme Nordkappissa, joka on pohjoisin kolkka, johon Norjassa pääsee autolla. Sää oli tuolloin sateinen ja sumuinen, minkä vuoksi maisemista ei päässyt nauttimaan.
Norjassa kello on tunnin vähemmän kuin Suomessa. Olen muutenkin aamuvirkku, joten Norjassa olen herännyt jo kuuden jälkeen. Loistava aika lenkkeillä, kun muu perhe vielä nukkuu. Lauantaiaamuna puin lenkkivaatteet päälle ja lähdin kapuamaan ylös vuonon rannalta.
En lähtenyt lenkille aivan umpimähkään. Mökin vuokraaja Ingar kävi avaamassa ovet ja esittelemässä mökkiä, kun saavuimme paikalle. Ennen kuin hän ehti kysyä, onko muuta kysyttävää, utelin, missä voisin juosta. Norkappiin johtava tie E69 kulki mökin ja vuonon välissä, mutta ei houkutellut juoksemaan.
”Seuraa poromiesten huipulle tekemää polkua”, Ingar sanoi. ”Se, jossa on kaksi rengasuraa, johtaa huipulle ja se, jossa on vain yksi ura, johtaa järvelle”, hän jatkoi. Alt klart. Tuskin juoksisin yli 300 metrin korkeuteen nousevalle huipulle, mutta ainakin reitti oli selvä.
Poroja oli vastassa Norjassa, kuten niitä oli ollut Kuusamossa ja Saariselällä. Ne juoksivat karkuun, kun huomasivat minun lähestyvän. Paikoitellen nousu oli niin jyrkkää, että oli pysähdyttävä tasaamaan sykettä, vaikka kävelin. Tasaisemmassa kohdassa oli mukava juosta, kun alusta oli pehmeää jäkälää ja varpuja.
En ole juossut paljon poluilla, mutta yhden asian opin jo vuosia sitten: poluilla ei kannata katsoa kelloa. Vauhti on mitä on – pitää edetä maaston ehdoilla. Nilkkojaan ei kannat nyrjäyttää sen vuoksi, että pitäisi päästä etenemään mahdollisimman nopeasti.
Noudatin Ingarin neuvoa ja seurasin kahden rengasuran reittiä. Juoksuohjelmassani oli lauantaille merkitty 70 minuutin kevyt lenkki. Kun oli edennyt 35 minuuttia, olin niin korkealla kuin uskalsin mennä. Lumisia laikkuja näkyi siellä täällä ja maasto oli muuttunut kivisemmäksi. Hyvä paikka kääntyä takaisin – kunhan olin ensin ottanut muutaman kuvan.
Kuvissa maisemat latistuvat. Kuvissa ei myöskään ole mukana raikasta tuulta, porojen kellojen kalkatusta tai vapauden tunnetta, joka valtasi kehon avaraa maisemaa katsoessa. Olin jälleen kerran kiitollinen kahdesta toimivasta jalasta, jotka olivat vieneet minut, jos ei aivan maailman huipulle, niin aika hienoihin maisemiin.
Tulin nopeammin alaspäin kuin olin kivunnut ylös. Näin alhaalla mökkimme ja tien viereen pysäköidyn automme. Tiesin, mihin olin menossa, mutta yllätyin, miten nopeasti suuntavaisto katoaa. Kaikki näytti erilaiselta kuin ylöspäin mennessä. Ellei olisi ollut polkua, jota seurata, olisin varmasti harhaillut enemmän pitkin rinnettä.
Viimeiset lumen rippeet sulivat vielä rinteessä, minkä vuoksi maa oli paikoin märkää. En jaksanut varoa lenkkareitani, vaan juoksin märillä mättäillä. Lenkkarit ja jalat kastuivat kauttaaltaan. Olin pakannut matkalle mukaan kahdet juoksukengät, joten ei haitannut yhtään.
Alaspäin mennessä piti varoa askeliaan jyrkemmissä kohdissa. Olin kavunnut ylös 35 minuuttia ja alas tulin 25 minuutissa. Tunnin aikana kilometrejä kertyi alle kuusi. Se on jopa kävelyvauhdiksi hidas. Juoksin aina kun pystyin, mutta usein oli pakko vaihtaa kävelyksi. Kuten sanoin, ei kannata liikaa tuijottaa kilometrivauhtia vaan nauttia matkasta.
Kaksi yötä Porsanginvuonon rannalla riitti meille ja jatkoimme matkaamme seuraavaan kohteeseen. Olimme vuokranneet mökin camping-alueelta Lökvollenista kahdeksi yöksi. Camping-aluetta näytti hallinnoivan herttainen täti, joka otti vastaan vieraat, myi grillivaunusta hampurilaisia nälkäisille ja vastasi empimättä, kun kysyin, missä voisin juosta.
Täti viittoili ”vanhalle sillalle” ja ”vanhalle tielle” päin. Olin paikassa ensimmäistä kertaa ja saapunut vielä toisesta suunnasta, kuin ”vanha tie”. Google Maps paljasti, että uusi tie menee läpi kallion ja vanha kiertää niemen. Mahtavaa! Merenpinnan tasossa kulkeva tie tarkoitti vaihteeksi tasaista juoksureittiä.
Sain mieheni lenkille seurakseni. Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta ensin miehen kanssa sen aikaa kuin hän jaksaisi ja sen jälkeen jatkaa lenkkiä yksi. Juoksuohjelmassani oli yli kahden tunnin pitkä lenkki.
Juoksu kulki aluksi kuin huomaamatta. Maisemat olivat upeita ja tiellä sai juosta miten tahtoi – liikennettä ei ollut. Tie oli konkreettisesti suljettu portein ja isoin kivin. Vain lauma lampaita tuli vastaan tiellä ja rannassa näkyi muutama kalastaja. Näin vilaukselta pienen valaan tai delfiinin uiskentelemassa vuonossa ja kotkan liitelemässä taivaalla.
Olin syönyt lounaaksi ranskalaisia perunoita ja kaksi pientä kanankoipea. Aloin tuntea, miten närästys alkoi poltella rintakehässä. Pian se yltyi oksettavaksi oloksi. Vähän harmitti, kun muuten juoksu kulki hyvin, mutta vatsassa velloi huono olo.
Juoksimme mieheni kanssa niemen kärkeen reilun kahdeksan kilometrin matkan. Emme malttaneet kääntyä aiemmin, sillä mutkan takaa paljastui aina vain hienompia lumihuippuisia vuoria. Niemen kärjessä oli näköalapaikka, jossa otimme kuvia ennen takaisin päin lähtemistä.
Paluumatka sujui aika hiljaisissa merkeissä, sillä myöhäinen lounaani velloi edelleen vatsassa. Muistin jälleen, että liian rasvainen ruoka tai liian iso annos on myrkkyä vatsalleni, vaikka olin antanut sen sulaa lähes kaksi tuntia ennen lenkille lähtöä.
Lenkin pituudeksi tuli 16,82 kilometriä ja aikaa kului 1:44 tuntia. Vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa matkaa vielä puoli tuntia, vatsani oli eri mieltä. Pitkis jäi nyt tähän. Täytyy olla tyytyväinen, että olen kaikki juoksuohjelman treenit tehnyt jossain muodossa loman aikana.
Molemmista Norjassa juoksemistani lenkeistä jäi päällimmäisenä mieleen upeat maisemat. Juoksen aina matkoilla, kun voin. Norjan maisemat olivat omaa luokkaansa. Vuonojen ja vuorien maassa korkeuseroja kertyy helposti, mutta myös tasaisempia reittejä löytyy.
Esimerkkinä tasaisemmasta polusta voin mainita esimerkiksi Pohjois-Euroopan syvimmän rotkon luona kulkevan reitin, jonka varrella on Gorsabruan silta. Kävimme perheen kanssa kävelemässä siellä ja ihailemassa yli 150 metriä korkeaa vesiputousta. Reitti sopisi myös polkujuoksuun, vaikka sen täyttivät kaltaisemme turistit ylimitoitettuine vaellusvarusteineen ja lapsikatraineen.
Muuta huomioitavaa Norjassa on vaihteleva sää, johon kannattaa varautua. Lämpöisimpänä päivänä oli 18 astetta lämmintä. Kun satoi ja tuuli, koleus iski täydellä voimalla. Suomalaiset osaavat varautua monenlaiseen säähän, mutta Norjaan pitää muistaa kesälläkin varata riittävästi vaatetta.
Lue myös:
LENKILLÄ 