Juokse ja näe maailmaa – polkujuoksua Teneriffalla

Erään Facebook-kaverini seinällä oli mietelause ”Running – seeing the world and getting a workout at the same time”. Se oli juuri se, mitä ajattelin, kun juoksin Teneriffalla polkuja pitkin. Enimmillään kävin 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Toisessa suunnassa näkyi Atlantin valtameri – toisessa kohoava rinne.

En ole kokenut polkujuoksija, joskin lapsuudessani olen juossut pitkin metsiä. Siksi tuntuukin oudolta, että polkujuoksulle on pitänyt antaa oma nimi ja että sitä pidetään niin erillisenä harrastuksena ”tavalliseen” juoksuun verrattuna. Hauskaa se on ja haastaa aivan eri tavalla kuin monotoninen asfaltilla juoksu. Puhumattakaan juoksumatolla juoksemisesta.

Se, että päädyin yksin täysin tuntemattomaan maastoon juoksemaan, oli osin sattuman ja osin pakon sanelema juttu. Viikon Teneriffan lomalla perheemme majoittui Chayofan alueella, jossa jokainen tie vei rinnettä ylös tai alas tai vähintään päättyi umpikujaan. Ei aivan paras paikka juosta.

Chayofan ohi kulkeneella isommalla tiellä en nähnyt jalankulkijoita. Autoliikenne ei tauonnut yölläkään. Ohi kulkenut tie johti Teide-tulivuorelle, jonne yksi jos toinenkin polkupyöräilijä tuntui olevan matkalla. Ei käynyt kateeksi, kun katsoin pienimmällä vaihteella ylöspäin sotkevia pyöräilijöitä. Alaspäin viilettäminen näytti sen sijaan mukavalta.

Tieni vei siis maastoon, josta löytyi kuin tilauksesta polkujuoksuun sopivia reittejä. En lähtenyt juokseman aivan ummikkona, vaan olin etukäteen tutkinut eri sovelluksista, millaisia lenkkejä muut olivat siellä juosseet.

En voinut täysin seurata muiden reittejä, sillä polkuja ei ollut mitenkään merkitty maastoon. Kun olin tarkastellut muiden reittejä, pystyin päättelemään, missä päin pystyy juoksemaan ja missä on rotko, isompi tie tai muu este, jota ei pysty ylittämään.

Heti ensimmäisenä lomapäivänä torstaina kävin tutustumassa lyhyellä lenkillä lähimaastoon. Sunnuntaina juoksuohjelmassani oli vuorossa perinteinen viikonlopun pitkä lenkki.

Puin päälleni Salomonin juomaliivin, jonka toisen lötköpullon täytin vedellä ja toisen urheilujuomalla sekä laitoin puhelimen ja varavirran liivin muihin taskuihin.

Iltapäivän lämmössä t-paita ja lyhyet juoksusortsit riittivät hyvin. Jalkaani laitoin Sauconyn polkujuoksukengät, jotka olivatkin ainoat juoksukengät koko reissussa.

Olin edellisen kerran juossut tosissani poluilla Helsinki City Trailissa syyskuun lopulla. Teneriffalla oli enemmän korkeuseroja, kaktuksia ja puskissa rapistelevia liskoja kuin Helsingin Keskuspuistossa.

Maasto oli helpompaa Teneriffalla. Maa oli rutikuivaa ja kengät pitivät hyvin. Märkä kallio ja niljakkaat juurakot ovat kauhistukseni.

Poluilla ei ollut liukasta, mutta maisemien sijaan oli enimmäkseen katsottava jalkoihinsa. En halunnut kompastua irtokiviin ja kaatua pelkät sortsit jalassani.

Kuten kerroin tässä aikaisemmassa postauksessa, onnistuin saamaan ensimmäisellä lenkillä pienen haavan kaktuksen piikistä. Välillä reitti meni lähellä jyrkänteitä, joskin isoimman rotkon reunalle oli pystytetty aita.

Polkutyypit vaihtuivat jatkuvasti. Noin 200-400 metrin korkeudessa oli vielä kuivaa, eikä puita kasvanut. Kasvillisuus oli matalaa.

Olimme aikaisemmalla reissulla vuonna 2016 ajaneet autolla niin lähelle Teide-tulivuorta kuin pääsi. Matkalla kasvoi jo kunnon mäntymetsää ja oli muutenkin vehreämpää. Kun pääsi tarpeeksi ylös, maasto alkoi muistuttaa kuumaisemaa kaikkine laavakivineen.

Laavakiveä oli hieman myös alempana, jossa juoksin. Lisäksi oli kuivaa hiekkaa, isompia kivenmurikoita ja karkeaa sepeliä.

Ainakin osalla reitistä oli jäljistä päätellen ajettu maastopyörillä. Jossain kohtaa oli menty hevosella – ainakin mitä pystyin päättelemään kavionjäljistä ja lantakasoista.

Osassa reittiä tuntui näkyvän pelkkiä tassunjälkiä ja ehdin jo miettiä, oliko otuksilla ollut isäntää lainkaan. Lopulta näin koko lenkin aikana vain yhden aran kaniinin ja yhden ihmisen (en yhdessä).

Olin kahdella tapaa aivan uudella maaperällä. Olin ollut edellisen kerran Teneriffalla vuonna 2016, jolloin juoksin lenkkini pitkin rantakatuja. Tällä kertaa polut tarjosivat uudenlaisen näkökulman koko saareen.

Poluilla ei ollut ravintoloiden sisäänheittäjiä, myynnissä halpaa olutta tai muita turisteja näkösällä. Vain minä juoksutossuissani ja mahdollisuus ottaa mikä suunta tahansa.

Näin alhaalla rinteessä koko ajan Chayofan, johon minun oli määrä lenkin päätteeksi palata. Vilkaisin kännykän karttaa vain kahdesti.

Olin uudella maaperällä myös sillä tapaa, että mikään ei määrittänyt, mihin suuntaan kuljen. Kun olen Suomessa käynyt polkujuoksemassa, olen ollut joko yhteislenkillä tai osallistunut polkujuoksutapahtumaan. Niiltä on puuttunut vapaus, jota tunsin Teneriffan polkuja talloessani. Aivan pieni jännitys tuli siitä, että olin liikkeellä yksin.

Jyrkimmissä mäissä kävelin. Teknisissä kohdissa hiljensin myös, mutta sitten kun pääsin juoksemaan, juoksin. Kilometreissä matkaa ei kertynyt kuin reilu kymmenen. Vähäisestä polkujuoksukokemuksesta huolimatta olen oppinut, että poluilla nopeudet ovat aivan jotain muuta kuin tasaisella tiellä. Eikä poluilla tarvitsekaan olla kovin nopea. Vaihtelevassa maastossa on oltava tarkkana ja maltettava välillä kävellä.

Aikaa reilun kymmenen kilometrin lenkkiin kului reilu puolitoista tuntia. Garminin kellon mukaan nousukertymä oli 325 metriä. Se ei tosin kerro kaltaiselleni noviisille mitään, mutta olen oppinut, että itseään kunnioittavan polkujuoksijan kuuluu tällaisia ilmoittaa. Se näytti olleen juuri sopivasti, sillä reidet eivät kipeytyeet pienestä ”tunkkauksesta” huolimatta.

Nyt olen jo tukevasti Suomen maaperällä, jossa jatkossa taas juoksen lenkkini. Polkujuoksu Teneriffalla oli yksi lisä muistojen arkistoon. Näin samalla maailmaa ja tein treenin.

Suomessa ei ehkä ole tiedossa samanlaista wow-efektiä, mutta on nautittava siitä, mitä on. Pitää juosta vaihtelevia reittejä ja tarkkailla ympäristöä. Aina ei voi olla Atlantti silmien alla.

Lenkillä-blogi Bloglovinissa – seuraa tästä!