juoksu

Hyvää naistenpäivää! (Miehetkin saavat lukea.)

Sain idean tähän postaukseen siskoni mieheltä jo viime vuonna. Hän ehdotti, että kirjoittaisin naisista, jotka ovat tasoittaneet tietä muille naisjuoksijoille. Vielä 60 vuotta sitten naiset eivät voineet juosta maratoneja. Sitä pidettiin uhkana naisellisuudelle ja hedelmällisyydelle – peloteltiin jopa, että kohtu putoaa. Olympialaisissa naiset juoksivat maratonin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1984 Los Angelesissa järjestetyissä kisoissa.

Kansainvälisen naistenpäivän kynnyksellä päätin viimein tarttua lankoni vinkkaamaan aiheeseen. Yhteen uraa uurtaneeseen naisjuoksijaan palaan tuonnempana. Juoksu kokonaisuudessaan sopii hyvin käsiteltäväksi naistenpäivänä, jonka keskeinen teema on sukupuolten tasa-arvo. Miehet ovat usein fyysisesti vahvempia, mutta kestävyydessä naiset pääsevät samalle tasolle – viimeistään silloin, kun ikää tulee lisää. Ja anteeksi vain miehet, mutta naiset elävät keskimäärin pidempään.

Juoksu on kehollista, mutta hyvin tasa-arvoista. Naiset niistävät ilmaan, sylkevät ja käyvät puskapissalla siinä missä miehet. Voin kertoa, että olen nähnyt sen kaiken. Juoksutapahtumissa miehet kääntävät selkänsä muihin päin ja lorottelevat lähimmän puun juurelle. Naiset usein häviävät syvemmälle metsään saadakseen tehdä toimituksensa rauhassa.

Juoksu on elämän metafora, sanoi Oprah Winfrey. Mitä sille annat, sen saat. Hyvin yksinkertaista ja tasapuolista. Kun mietin kehittymistäni juoksijana, en koe, että olisin joutunut lähtemään takamatkalta siksi, että olen nainen. Olin kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti, kun vuonna 2012 aloitin juoksuharrastuksen. Pienet lapset vaikuttivat siihen, miten paljon ehdin harjoitella. Pelkkä naisena ja äitinä oleminen ei ole itsessään estänyt mitään.

kanarian saaret teneriffa punainen kukka

Kysyin kerran mieheltäni, mistä he miesten kesken saunassa keskustelevat. Sillä kertaa saunan parvessa oli pohdittu, mikä kaverin Ford Focusta vaivaa, kun se ei toimi kunnolla. Myönnän, että olisin osannut kysyä ainoastaan, minkä värinen auto on. En olisi voinut muuten osallistua keskusteluun.

Juoksusta sen sijaan voin puhua kenen kanssa vain – oli juttukaverina sitten mies tai nainen. Kun kaksi juoksijaa kohtaa, riittää aina puhuttavaa. Juoksija on juoksija eikä sukupuolensa edustaja. Juoksuun liittyvät puheenaiheet eivät liity sukupuoleen, ellei sitten keskustella juoksuun tarkoitetuista rintaliiveistä.

Juoksun aikaansaamat tunteet, ajatukset tai ongelmat ovat riippumattomia sukupuolesta, mutta myös kansallisuudesta. Ne ovat suorastaan universaaleja kokemuksia, vaikka en ihan kaikista universumin kolkista pysty menemään takuuseen.

Olen käynyt juoksemassa ulkomailla paikallisten kanssa: olen juossut Lontoossa, Tallinnassa ja Kööpenhaminassa. Kansallisuudella ei ole väliä, kun puheenaiheena on juoksu. Moni tykkää aamulenkeistä, käy mielellään juoksemassa ennen pitkää lentoa tai illanviettoa kavereiden kanssa. Suomessa esimerkiksi viikoittain järjestetyissä Parkruneissa tapaa melko varmasti ulkomaalaisia juoksijoita. Juoksusta on helppo jutella, jos pääsee kielimuurin yli.

kiinanruusu hibiscus

Mainosta mukaillen kirja on ovi lukemattomiin maailmoihin. Olen lukenut viime vuosien aikana useita juoksuaiheisia kirjoja. Niitä ovat olleet kirjoittamassa ruotsalainen naisinsinööri, ruotsalainen perheenisä, ruotsalainen nuori mies, urbaani englantilaisnainen, walesilainen ja sittemmin amerikkalaistunut filosofian opettaja, kaksi amerikkalaista entistä narkkaria ja nykyistä ultrajuoksijaa, suomalaisia naisia ja miehiä.

Kirjat on kirjoitettu eri näkökulmista ja ovat lähes poikkeuksetta omaelämäkerrallisia. Silti niissä toistuvat samat asiat. Miten juoksu samaan aikaan vapauttaa ja aiheuttaa riippuvuutta, millainen on sisäinen epäilyksen ääni, miten lannistavia loukkaantumiset ovat ja miltä tuntuu, kun on ylittänyt maaliviivan juoksutapahtumassa.

Kirjoissa toistuvat samojen isojen juoksutapahtumien nimet. Moni haluaa juosta Bostonin maratonilla, joka on maailman vanhin kaupunkimaraton. Vuonna 2013 maaliviivalla räjähti, mutta sitä suuremmalla syyllä esimerkiksi ruotsalainen Kenneth Gysing halusi Bostoniin juoksemaan heti terroritekoa seuraavana vuonna. Bostonin maratonilla on tehty myös historiaa.

lago di garda kukka

Pitkien matkojen juoksemista pidettiin 1960-luvulla liian vaativina naisille. Yhdysvaltalainen Roberta ”Bobbi” Gibbs haki osallistumisoikeutta Bostonin maratonille vuonna 1966, mutta sai kisan johtajalta kirjeen, jossa tämä totesi, että naiset eivät ole fyysisesti kykeneviä juoksemaan 26 mailia. Gibbs oli harjoituslenkillä juossut 40 mailia.

Kisan johtajan kirje ei lannistanut Gibbsiä. Kun maratonpäivä koitti, hän meni lähtöviivan lähelle pusikkoon odottamaan starttia ja ampaisi sieltä muiden mukaan. Hän juoksi maratonin aikaan 3 tuntia ja 21 minuuttia ja jätti kaksi kolmasosaa miehistä taakseen.

Gibbsiä ajoi eteenpäin intohimo juoksua kohtaan. Hänen toimintansa ei ensi sijassa ollut kannanotto, vaikka se oli sitäkin ja jälkeenpäin tarkasteltuna hyvin merkittävä kannanotto. Vuonna 1972 Bostonin maratonille naiset saivat lopulta osallistua aivan luvallisesti.

Yksin juokseva nainen ei ole kaikkialla maailmassa tavallinen näky. Ruotsalainen ultrajuoksija Kristina Paltén juoksi yksin Iranin halki ja sai usein vastata samoihin kysymyksiin: Onko Kristinalla miestä? Antoiko tämä Kristinalle luvan juosta yksin? Jos me Suomessa olemme tasa-arvon kannattajia, ruotsalaiset vievät sen seuraavalle tasolle. Kristina lähti valloittamaan Irania pelkäämättä ja jopa uhmakkaana – kunnes kohtasi ensimmäisen uhkaavan tilanteen maantien laidalla. Oli sittenkin syytä hieman pelätä.

img_5294

Naistenpäivä saattaa kalskahtaa vanhanaikaiselta. Miksi viettää naistenpäivää, kun joka päivä on oltava naistenpäivä? Missä on miestenpäivä? On kuitenkin muistettava, että aina asiat eivät ole naisten osalta olleet näin hyvin. Kuten edellä tuli ilmi, jonkun on pitänyt raivata tietä. Tulla puskista ja yllättää. Naisten on pitänyt näyttää, mihin he fyysisesti kykenevät, sillä heitä on arvioitu pelkän sukupuolen perusteella.

Vuoteen mahtuu hyvin yksi naistenpäivä. Se sai minut tarttumaan pitkään muhineeseen aiheeseen ja pohtimaan, mitä on olla nainen ja juoksija. Päällimmäisenä koen, että juoksun saralla mikään ovi ei ole kiinni sen vuoksi, että olen nainen. Se, olenko tarpeeksi nopea, kestävä, ketterä ja sisukas, riippuu siitä, mitä teen ja ajattelen – ei siitä, mitä sukupuolta edustan.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää kaikille!

Kirjoituksessa on käytetty lähteinä Tarja Virolaisen kirjaa Juoksijan sielu ja Alexandra Heminsleyn kirjaa Running Like a Girl.

4 kommenttia

  1. Olipa hyvä kirjoitus. Olen iloinen että saan olla naisena tässä juoksuharrastuksessa mukana. Siitä kai saa kiittää näitä uranuurtajanaisia joita kirjoituksessasi mainitsit. Hyvää naistenpäivää!

    Tykkää

    1. Kiitos! Ja kuten tuossa kirjoituksessa sanoin, juoksijat ovat ensi sijassa juoksijoita, eivät sukupuolensa edustajia, sillä sukupuolella ei ole paljon mitää väliä. Naisellinen saa olla, eikä se vie uskottavuutta. Hyvä kuitenkin välillä muistuttaa, että aina ei ole ollut yhtä tasa-arvoista. Hyvää naistenpäivää! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: